Jo joulu joutui

Joulu tuli, oli ja meni. Kelit ovat etelässä hiissanneet aivan vallan ihmeellisesti vesisateesta jäiseen hyhmään ja tänä aamuna oli yllätys suuri kun maassa olikin liki kymmenen senttiä lunta! Minun kun piti alkaa rouhia jäistä kentänpintaa ratsastuskuntoon. No ei sitten, käyhän se näinkin.

Tallin ovelta

Joulun aika on yllätyksiä täynnä. Tuli toivottuja lahjoja ja ei-toivottuja lahjoja ja jotain aivan odottamatonta myös. Kaikelta siivoamiselta ja vieraiden viihdyttämiseltä olen ehtinyt vähän ratsastellakin. Kuvat tältä päivältä!

Toivottu lahja: kuvien treenitakki. Yhdistelmä kevyttoppaliiviä/takkia ja teknistä kangasta. Pysyy kylmänarat paikat lämpiminä mutta hikoavat paikat viileinä. Tykkään!

Ei-toivottu lahja: Tapaninpäivän aamuna tein aamutallin ihan normaalisti enkä tajua miten ykskaks iski aivan hillitön kramppi selkään, lapaluiden väliin. Minulla tulee helposti hermopinne yhteen nikamaväliin mutta saan sen nykyisin itse auki. Tämä kramppi veti koko kropan niin jäkkiin ettei auttanut kuin kölliä keittiön matolla selällään ja henkiä ihan vain pinnallisia pikku hengityksiä. On yritetty särkylääkkeet ja -voiteet ja rullailtu pilatesrullalla (mikä yleensä pinteen avaa) ja liikuttu ja levätty ja ties mitä. On vaan ja kiristää. Nyt jo sen verran parempi että pääsen liikkeelle, mutta auts. En tykkää!

Ajattelin, josko Pena tarjoilisi pikku rytkäytyksen joka järjestelisi nikamani taas kotoiseen järjestykseen, ja kiipesin kyytiin. Ei tullut kekkulointia tällä kertaa. Tuli muutamia kuvia joista tein muutamia havaintoja.

1. Käynti on kamalan vaikeeta. Valitsin käyntikuvista parhaan ja sekin on tämmöinen. Rintakori alhaalla mennään, takakorkeus loistaa ja mikä on tuo ratsastajan takanoja herranjesta sentään.

2. Supsun supsun. Ravaako se vai peruuttaako. Yritys on ravata vaan aika ankeeta on. Kuva tosin on otettu sen jälkeen kun Pena kompastui laukassa, suuttui, pukitti, rynnisti ja otin sen takaisin haltuun. Korvakin on ihan rutussa kun sinne meni varmaan suuttumuskärpänen.

3. No niin! Parempi meininki mutta epätarkka kuva! Elämä on. Toverit koirat vartioi ja suojaväriin pukeutunut ipana pyllistelee hiekkalaatikossa.

4. Laukannosto ja palikat kohdillaan! Satula on muuten Amerigo Vega Siena Special Monoflap, jäi meille vuokralle ja katsotaan, löytäisikö se meiltä ihan pysyvän kodin.

5. Lisää laukkaa, vaan hetkinen nytkö olen etukenossa?! Joo-o. Note-to-self: nyt vauhtia siihen valmennusasiaan.

Meidän talven työsarkaa ovat aivan vallan perusasiat. Suoraksi, pohkeiden väliin ja pohkeiden eteen, tuntumalle. Se vaatii yksitoikkoisen oloista perusratsastusta, loputtomasti kääntämistä, uudelleen ja uudelleen etuosan korjaamista takaosan reitille, jalalla muistuttamista että eteen mennään silloinkin (ja juuri silloin!) kun ranka hetkellisesti suoristuu ja paino siirtyy takajalkojen kannettavaksi. Sinun täytyy odotuttaa etujalkoja jotta voit ajaa takajalkoja, sanoi kouluratsastusope, uudestaan ja uudestaan. Ja sitä me harjoitellaan.

Maailman nätein punainen!

Ja se odottamaton jouluylläri: Sain ratsastusopen töitä. Pari päivää viikossa isolla pirkanmaalaisella laatutallilla, täydet ryhmät, ratsastajia alkeista heA -tasolle, lapsista sennuihin. Aivan huikean jännittävää ja kutkuttavaa! Ja lopun ajasta kuljen ympäri maakuntaa opettamassa ja ratsastamassa. Kas kummaa, taas taitaa tulla leipä pöytään hevoshommista.

Uusi, tuleva vuosi näyttää yllättävän valoisalta.

Kannattaako harrastehevosta klipata?

Olen viime aikoina pohtinut, kannattaisiko minun klipata Pena. Sitä ei ole koskaan klipattu, joten pohdintojen toteensaattaminen voisi kaatua jo klipperin käynnistämisvaiheeseen... Mutta katsotaanpa asiaa nyt ensin teoriatasolla.

Olen aiemmin ollut vähän klippaamista vastaan. Tai pikemminkin olen ajatellut, ettei maneesittomalla tallilla asuvaa, suht kevyttä työtä tekevää otusta ole mitään järkeä klipata. Mielipiteeni on toki muodostunut siltä pohjalta, että omat hevoseni ovat olleet klippaamattomia ja minusta kuivatusloimihässäkkä on vain kuulunut kuvioon talvisin. Koulun myötä pääsin a) klippaamaan itse ja b) toimimaan klipattujen hevosten kanssa, ja totesin että onhan sellaisen kaljun hevosen hoitaminen vaan niin paljon yksinkertaisempaa ja nopeampaa kuin karvaturilaan. Kun tulee hiki, hevosen voi hyvällä omatunnolla huuhtoa puhtaaksi eikä hiki jää nahkaan hautumaan.

Penan klippaamista puoltaisi ainakin nämä asiat:

1) Se hikoilee liikutuksessa lähestulkoon joka kerta.
2) Sillä on taas, viime talven tapaan, toisessa lavassa jotain ihmeellistä rupinäppyä mitä ei kesällä esiinny. Mitä se on? Liittyy jotenkin varmasti loimen/karvan alla hautumiseen.
3) Se on joka tapauksessa loimessa läpi talven koska ei tarkene ilman.
4) Ratsastan pääasiassa aamupäivisin: Pena menee aina liikutuksen jälkeen ulos.
5) Ratsastukseen ja hevosenhoitoon käyttämäni aika on rajallinen, joten moneen kertaan loimien vaihtaminen tarhaan ei useinkaan ole mahdollista.
6) Nihkeät loimet hautoo (kts. kohta 2)

Klippaamista vastaan on kuitenkin myös muutama asianhaara:

1) Tarttis ostaa kamalasti uusia loimia (toisaalta loimishoppailu on myös aivan vallan ihanaa puuhaa, mutta kukkaro irvistelee vastaan) - sisäloimet ja paskimpien kelien varaloimet ainakin, jos käykin niin ettei nuttu kuivu yössä.
2) Loimien kuivaaminen ja peseminen. Jos on koko ajan puku päällä, pitää loimen olla kuiva ja puhdas. Tosin hyvän loimen materiaali on tänä päivänä oikeasti tosi hyvä, joten ei tämä ehkä ole oikea ongelma. Loimenmentävää pesukonetta ei tosin ole omasta takaa, joten kesken kauden pesemistä varten tulisi loimipesulareissu ja -lasku.
3) Meillä on iso talli jossa vain kaksi hevosta -> tallin lämpötila on hevoselle sopiva +2 - +8 astetta. Mutta kaljurotta ei siellä pärjää ilman yöpukua. Pitäisi siis olla puku päällä ulkona JA sisällä. Mikä on minusta ehkä vähän nuivaa, kts. kohta 4.
4) Kukkahattuminä. Minusta hevosen pitää saada olla ilman vaatetta edes joskus. Penan kohdalla se on karsinassaoloaika, n. 10 h / vrk. Silloin se saa pyöriä turpeessa ja pörhistella karvojaan niin kuin tykkää.
5)  Penan karva ei oikeasti ole mitenkään kovin kummallinen. Se on melko silkkistä eikä sillä ole kamalan suurta lämpöarvoa. Sellainen karva ei kuivu mitään älyttömiä aikoja ja sen voi vielä kevyesti huuhtaistakin jos tiukka paikka tulee. Mutta ei se klipattua vastaa kuitenkaan.
6) Ei ehkä vastustava seikka mutta hidaste ainakin: ei ole omaa klipperiä. Saahan niitä lainaan ja vuokralle mutta oma vaivansa siitäkin jos säännöllisesti haluaa ajella.

Tilanne on siis tasan 6-6.

Toistaiseksi poni on karvoissaan. Ja joka reenin jälkeen pähkäilen, mitä laitan sille ulos päälle. Fleece sinne toppaloimen alle? Mihin se kosteus sitten siirtyy, sinne toppaloimen vanuun? Ja sillä loimella pitäisi viihtyä seuraavat 12 h pihalla? Äh.

Mitä sinä ajattelet? Onko hepallasi karvat vai ei, ja miksi?

PS. Joku sanoo kuitenkin että tee osaklippaus niin pärjää sisällä ilman loimea. Mutku sellainen on niin ruma!! (Tämä oli nyt puolitotinen vitsi. Kuka meitä täällä landella katsoo, ei kukaan, mutta jos omaa silmää särkee niin on sekin aika kurjaa.)

Tuhmeliini takaisin töihin ja muut kuulumiset

Nyt kun minulla on koulun loppumisen myötä vain aikaa (phahah!), päättyy Penan villikkoelo ja poni palautetaan säännöllisempään reeniin. Valmennuskuviot vaativat päivityksen tai oikeastaan uudelleenluonnin, ja nyt kun minulla on pikku-E niin ehkä liikkuminen valmennuksen perässä helpottuu. Traileria ei vielä ole, mutta ainakin saan sellaista vetää jos lainaan saan!

Pena on keskittynyt lähinnä olemaan villi ja tuhma. Itsenäisyyspäivänä työskentelin hetken in-hand -tyylillä maastakäsin. Opeteltiin myös minipiaffia leikin varjolla ja pakkaspinkeä Pena harjoitteli paikallaanpolkemista oikein terhakkaasti. Loppukävelyt radalla osoittautuvat kuitenkin turhan haasteellisiksi, koska iiiiik naapuri oli kaatanut metsää ja maisema oli muuttunut. Kireääkin kireämpi poni meinasi lähteä kuuta kiertävälle radalle joten siirryin laitumen puolelle ja annoin sen hetken pupuloikkia juosta liinan päässä ympyrää. Kun pahin tirinä oli lakannut, pääsimme sovussa takaisin pihalle.

Sitten hurahti taas lähes viikko ennen kuin tänään pääsin seuraavan kerran Penaa ulkoiluttamaan. Satuloin sen (estesatulaan, toim. huom., koska sain meidän koulusatulan myytyä! Tein ehkä maailman vaivattomimmat satulakaupat! Nyt vain odotamme että meille oikea Amerigo tulee vastaan) ja vein kentälle, ja jo kun talutin alkukäyntejä maasta, totesin ettei kannata yrittää urotekoja ja mennä selkään. Joten taas piti laittaa poni liinaan purkamaan enimmät kireydet pois.

Loppuviimein sain kuitenkin ratsastaa ihan kelvosti käyttäytyvällä ponilla. Tosin se piti pitää koko ajan ravissa ja työskentelemässä, sen verran pyöri sätkytutka korvien välissä. Mutta tähän epäsäännölliseen liikkumiseen, melko reippaaseen ruokintaan ja pakkaskeleihin suhteutettuna en muuta ole odottanutkaan. Ehkä se tästä taas tasaantuu.

Pena sai valmistujaislahjaksi villaviltin ja on nyt tosi vakavasti otettava ratsuhevoinen!

Postinhakureissulla ratsastuksen jälkeen

Penalle kengitettiin viime viikolla täysi talvisetti, tilsakumit ja kuusi hokkia per jalka. Pitäisi pysyä pystyssä nyt! Kenttä on kova ja jäinen joten työskentely on mälsää hissuttelua. Jos kelit jatkuvat tällaisina (pakkasta eikä lunta), koitan uskaltautua tuohon sänkipellolle ratsastamaan jonain päivänä. Näiden edelliskertojen fiilisten perusteella se ei kuitenkaan tapahdu ihan vielä huomenna eikä ylihuomennakaan...

Ohi on!

Sinne hurahti hullunhuikea opintovuosi. Lopputuotteena tästä mankelista pullahti ulos melko pöllämystynyt, vähintään yhtä paljon surumielinen kuin onnellinenkin upouusi ratsastuksenohjaaja. Eli minä. Minulle siis skool!

Päätöskahvituksessa meitä oli yhdeksän, kahdestatoista aloittaneesta. Ja jos tarkkoja ollaan, vain seitsemällä meistä oli plakkarissa kaikki ne suoritukset jotka pitikin, ja loput valmistuvat vähän jälkijunassa. Pari hukattiin ulkomaille ja yksi jätti leikin kokonaan kesken keväällä. Siinä kakunsyönnin ja kyynelehtimisen lomassa muisteltiin ryhmänohjaajamme, esteopemme ja ehdottoman idolini johdolla kulunutta vuotta. Ope sanoi minulle, että mietti kyllä vuoden alussa minun tilanteestani, että kuinkahan käy - ei ole ihan helppo keissi olla uhmaikäisen mutsi, kahta työtä painavan miehen puoliso, hevostilallinen, asua puolen tunnin matkan päässä kun muut asuvat paikan päällä, ja opiskella kokopäiväisesti tutkintoa johon on työnnetty vajaaseen vuoteen kolmivuotinen opintokokonaisuus. Mutta olen kuulemma elävä todiste siitä, mihin pystyy kun tahto on tarpeeksi luja.

Vuosi on ollut... On ollut. Todella! En tiedä kuinka sen pukisin sanoiksi. Olen askeleen lähempänä unelmaani. Mutta kehitys on vasta nupullaan, tämä ei ole lakipiste eikä päätepysäkki, tämä on alku. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin ymmärtää ettei vielä ymmärrä juuri mitään. Riittämättömyyden tunne riivaa kaikkea tekemistä, mutta onneksi joskus on tällaisia päiviä, kun voi hetkeksi röyhistää rintaa ja ajatella, että on oppinut edes jotain. Saanut jotain valmiiksi, edes hetkeksi.

Tunnen entistä suurempaa paloa opettamiseen, ja aika kivasti olenkin saanut uusia osoitteita joissa käydä pitämässä tunteja ja ratsastamassa hevosia. Pikkuhiljaa koitan taas rakentaa toimeentuloani hevoshommien varaan, koska tämä on se mitä haluan tehdä.

Find a job you love
and you will never have to work a day in your life

Kädet, kädet, kädet

Viikon päästä olen valmis ratsastuksenohjaaja, mutta siihen asti vielä tiristetään täysillä.

Nyt on taskussa traikunvetolupa eli BE-luokan ajokortti. Myös kuljettajantutkinto on käytynä. Kaikki opetusnäytöt on tehty ja kaikista sain parhaan mahdollisen arvosanan eli kolmosen (!!). Saatan siis olla oikeilla raiteilla muidenkin kuin vain itseni mielestä. Vielä pitää puristaa tämä viimeinen tallivuoroviikonloppu, tehdä pedagogiikan verkkotentti, rykäistä referaatti Ratsastuksenopettajan valmennustaidot -kirjasta, kerrata ensiaputaidot EA2-kurssilla, tanssia itsenäisyyspäivän tanssiaisissa, järjestää valmistuvan luokan gaala ja sitten perjantaina pakata käsipyyhe ja kahvikuppi asuntolalta ja sanoa heipat huikealle vuodelle josta en ehkä aina uskonut selviäväni. Vaan selvisinpä kuitenkin.

Koska oma sisällöntuottamispääni on uupunut ja tyhjähkö, linkitän luettavaksi Anna Kilpeläisen koonnin v. 2011 Eversti Carden kurssilta. Siinä käsitellään tuntumaa ja ratsastajan käsiä, ja se on sellaista tekstiä mikä pitäisi pystyä tatuoimaan jonnekin liikemuistin syövereihin. Tätä kohti!

Kädet, kädet, kädet.

Case: satula

On äärimmäisen hämmentävää tajuta että satulan sovittaminen ongelmaselkään saattaa olla jopa kohtuullisen mukavaa. Toistaiseksi se vain näyttäisi edellyttävän melko suurta budjettia, mutta aiempien vuosien kärvistelyihin nähden meillä on mennyt aika kivuttomasti.

Aurinko, armaani ja arvokas satula!

Hankalaselkäinen hevonen myös pakottaa omistajansa oppimaan satulansovitusta. Alan olla aika haka sanomaan jo valokuvasta, mikä käy ja mikä ei. Nyt ensi kokeilulle hain kolme satulaa myyjäliikkeestä ja niistä kaikki olivat ratsastuskelpoisia ilman mitään kikkailuja tai mutinoita. Merkki joka tähän problemaattiseen pikku selkään käy, on näköjään Amerigo.

Lyhyt, kaareva, takakorkea

Leveä säkä, leveä selkäranka, runkotyyppi mallia pallokala

Koska (tuhat) kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tässä satulansovitusajatelmia kuvamuodossa.


Amerigo CC 17,5" W

Ensiksi: minun lyhytselkäisen hevoseni selkään meni täysin kivuttomasti 17,5 istuinkoon satula?!? Myyjä sanoikin satuloita esitellessään että älä nyt pyörry mutta tässä olisi 17,5-tuumainen jota voisit koittaa. Meidän oma satula, Frank Baines, teetettiin meille niin että hevosta vasten on 16,5-tuumaisen satulan systeemit mutta istuin on 17" (koska minun jalkani eivät vain mahdu pienempään ilman että painopisteeni työntyy takakaarelle).

Paneelien toppauskulma ei ihan optimi? Tosin tällä hetkellä tämä on ollut se satula jonka kannsa Pena on liikkunut parhaiten. Se tosin voi olla myös ihan kuun ja tähtien asennostakin kiinni... Siksi en voi valita Penan satulaa vain yhden tai kahden ratsastuskerran perusteella. Oikeasti huonot tosin osaan raakata pois ihan jo vartin ratsastuksella, sen verran nasevasti Pena ilmoittaa jos puristaa.

Vyö kiinni

+ Hevonen liikkui hyvin ja tyytyväisenä.
+ Sovittamistani edullisin (!!)
+ Istuinkoko jossa oikeasti mahduin olemaan ilman kompromissin tunnetta

- Paneelikulma?
- Toppaukset vähän kovat. Joissain Amerigoissa on vissiin ollut villan kanssa jotain laatuongelmaa, tästä kirjoitti Liisa jokin aika sitten.
- Flättärimalli. Tämä on siis close contact-satula, ja jos en ihan väärin muista niin tässä on estesatulan runko ja koulusatulan "kuoret". Minä haluun munakuppimallisen satulan!
- Oma fiilis siitä että alapohkeeni on vähän holtiton. Saattaa johtua laakeammasta istuimesta yhdistettynä "liukkaaseen" nahkaan. Toisaalta nyt kun olen ratsastanut useamman Amerigon niin mulla on kaikissa vähän sama fiilis. Että alapohje huitelee. Liittyy sittenkin ehkä siihen että näissä satuloissa ratsastajan painopiste tulee huomattavasti edemmäs kuin muissa, mikä siis lyhytselkäisellä hevosella on ehdoton plussa. Mutta fiilis on alkuun aika outo.

Amerigo Classic 17,5 " MW

Satulat ovat yksilöitä. Tämänleveysmerkintä on medium wide, mutta istuin Penalle leveyden puolesta moitteetta.

Loivempi paneelikulma kuin edellisessä satulassa

Vyö kiinni

Lapaluun pää

Viimeinen kylkiluu

Tätä en ratsastanut lainkaan. Olin sitä mieltä että se on hieman liian järeä Penan selkään. Etenkin epäilytti tuo miten lähelle se tuli edestä lapaluun päätä. Se on Penalla juuri se herkkä piste - jos satula yhtään ahdistaa sitä edestä, se jäkittää itsensä kokovartalokipsiin. Myyjä katsoi nämä kuvat ja sanoi, että hänestä satula ei ole liian iso ja että kannattaa ratsastaa, mutta se on nyt jäänyt muiden, parempien ehdokkaiden myötä. Plussaa kuitenkin kuppi-istuimesta ja paremmasta paneelikulmasta!


Amerigo Vega Close Contact Siena Special 17" XW

Taas yksilöeroja: extrawide ihan vallan hyvä.

+ Nätti pikkuinen satula! Moni satula näyttää järeältä lyhytrunkoisen Penan selässä. Tämä ei.
+ Nahan laatu on sellainen nahkea. Hyvä pito!
+ Pena liikkui kivasti ja etenkin teki siirtymisiä alaspäin rentona ja tyytyväisenä liikkuvalla selällä. Nämä ovat viime aikoina olleet tosi työläitä.
+ Istuvuus hevoselle ihan nappi. Paneelikulma hyvä, sopii pallokalalle. Ei liian pitkä. Leveys hyvä, myös vyö tiukalla ja ratsastaja kyydissä, vaikka epäilin että osoittautuu liian leveäksi.

- Flättäri! Tosi flätti flättäri. Nahkea nahka auttoi hyvän perstuntuman löytämisessä mutku mää haluaisin koulusatulan joka on koulusatula takakaarestaankin. Voinko vinkua tällaista asiaa jos satula sopii hevoselle näin nätisti?

Eikä sitten muita miinuksia ole. Eräänlainen miinus sekin.


Amerigo Vega Siena Special 17" W

No sitten se mitä oikeastaan alunperin halusinkin Penalle sovittaa. Tämä sekä muutoin samanlainen, mutta puolta tuumaa isompi toverinsa haettiin meille noiden kolmen edellä mainitun sovittelun jälkeen. Sivuhuomautuksena kerrottakoon että on muuten aika visusti pysynyt satulahuone lukittuna nyt kun siellä keikkuu viisi enemmän ja vähemmän uudenkarheaa Amerigoa...

Hirveän huono kuva, sorry. 

+ Sivuprofiili, ah mikä istuvuus!
+ Nyt on kuppi-istuin. Mahduin tähän ihan kelvollisesti vaikka Amerigot ovat pientä istuinkokoa ja istuin on kunnolla kuppimainen.
+/- Pena oli tämän kanssa ihan kesseli ratsastaa. Saattoi johtua tai olla johtumatta satulasta. Saattoi johtua myös vesisateesta ja vapaapäivistä. Oli kireä kuin viulunkieli alkuun, mutta kun sai vähän latua, alkoi liikkua oikein mallikkaasti. Laukassa oikein hyvä. Siirtymiset oikein hyvät. Loppuraveissa oikein hyvä, kunnes, kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaasu pohjaan, sivuliirtoa ja jättimäinen pukki. Notkeesti liikkuu selkä. Pysyin kyydissä silkalla sisulla, en halunnut maakosketusta erittäin märkään hiekkaan.

- Tuo paneelien toppauskulma! Miksei se voi olla niin kuin flätissä ystävässään? 17,5-tuumaista en edes ratsastanut, se oli vielä pullerompi takaa. Tosin myyjä sanoi että Amerigot ovat vaikeita sovittaa itse, ne kun saattavat jäädä paljonkin takaa irti ja "läpättää" kun hevonen liikkuu, ja silti olla hyviä ja hevoselle miellyttäviä. Johtuu juurikin siitä että painopiste on tuotu oikeasti eteen ja selkä pääsee nousemaan ja työskentelemään. Tämän saman kuulin Amerigojen isältä, Peter Menet'ltä, kun hän piti satulaklinikkaa keväällä Ypäjällä.
- Tuliko tämä säästä ihan vähän turhan liki hevosta kun ratsastin? Huomasin tsekkailla sitä vasta ihan lopuksi kun oltiin jo märkiä sateesta ja hiestä, enkä siinä tahmeudessa oikein saanut luotettavasti sormiani etukaaren ja huovan ja harjan ja kaiken sekaan.
- En enää tiedä, onko tämä miinus vai ei, mutta oli taas inasen se fiilis että alapohje jää irti hevosesta. Laukassa huomasin että tarvitsin paljon takareisien lihaksia voidakseni istua. Toisaalta Richard White ainakin sanoo, että nimenomaan takareisi on se jolla istunta vakautetaan ja polvi vapautetaan satulasta. Ehkä istuinkin oikein?

Alkuviikosta oli vielä ihanaa. Nyt sataa vettä. 

Summa summarum

Meidän vanha satula on kaupan. Ihana on. Saa ostaa pois!
Uutta ei vielä ole. Kysyn nyt vielä myyjän fiilikset tästä viimeisimmästä ja ratsastan sen uudestaan nähdäkseni, oliko poni kesseli vain kesseliyden vuoksi vai satulan vuoksi. Sitten ehkä alan metsästää sitä täydellistä yksilöä. Jos siis tuo toppauskulma on ongelma.

Saatan sittenkin perua sanani siitä että tämä on ihan mukavaa! Mutta Pena on kyllä mukava. Ihan kahjo se on, pinkeä ja energinen, mutta jotenkin taas tykkään siitä älyttömästi. Harjailen ja rapsuttelen ja siinä se malttaa olla vaan. Ja sitten kun on ne hetket ratsastuksessa kun se on siinä ja erillisyys jotenkin häviää. Se on hieno tunne se!

Pikkasen kiree

Oli pieni etiäinen ettei ehkä kannata yrittää ratsastaa tänään. Saatoin osua ihan oikeaan...

Mutta eilen hain kolme Amerigoa kokeiluun ja mallailin niitä Penan selkään käytävällä. Viimeisen kohdalla meinasi tirahtaa itku kun se solahti niin nätisti paikoilleen. Palaan tähän satula-caseen vielä kera runsaiden kuvien kunhan pääsen testaamaan satuloita selästäkin. Tänään ei nyt vaan ollut otollinen päivä millekään vakavamieliselle.

Sadelkarusellen, sadelkarusellen

Sähköpostiloodastani lähti eilen tällainen viesti:

Hei, 

asiakkaanne Pena olisi sovitussatuloita vailla. Meillä on nykyisenä satulana Frank Baines Elegance Deluxe, joka teetettiin (teidän kautta) kolmisen vuotta sitten meille siten että satulassa on 16,5-tuumaisilla paneeleilla 17-tuumainen istuin. Vuosi sitten satulaa täydennystopattiin kauttanne (Anu Kylä-Kaila toppasi) ja silloin käytiin teillä satulan kanssa näytillä ja oli puhetta, että saattaa tulla aika kun satula ei vain enää sovi Penan koko ajan kaareutuvaan selkään. Se aika taitaa olla nyt käsillä. 

Haluaisin sovittaa Penalle Amerigon satuloita. Taustatyön ansiosta kiinnostaa erityisesti Vega ja Classic -mallit, myös muita saa ehdottaa. Satulansija on lyhyt, säkä ja selkäranka erittäin leveät, selkä on kaarevahko ja nousee nopeasti takaa, koko hevonen on takakorkea. Kauttaaltaan Pena on pyöreärunkoinen ja satulat tahtovat valua eteen. Satulat myös monesti jäävät ikään kuin kellumaan etu- ja takapaneelien varassa eivätkä paneelit ota tasaisesti koko matkalta kiinni hevoseen. Näkyy hikijäljissä, ja nyt myös talvikarva tahtoo vähän rypistyä sään sivuilta, lapojen takaa. Penan selästä otettiin valokuvia Anua varten viime vuoden loka/marraskuussa, jos ne ovat vielä teillä tallessa esim. sähköpostissa niin niistä näkee selän mallia. 

Leveys saisi olla wide ja istuinkooksi tarvitsen itse ainakin 17". Ymmärtääkseni Amerigot ovat kaikki aika lyhyitä, joten tämä ei ehkä tule ongelmaksi? Vrt. tuo Frank Baines, jossa paneelit tulevat takaa istuimen ulkopuolelle. 

Olisiko mahdollista haalia teille satuloita joita saisin hakea sovitukseen? Opiskelen hevosopistolla joten olen koko ensi viikon paikalla, sitten vko 46 olen lomalla ja silloin olisi hyvä aika sovitella satuloita kotona Penalle. Jos on hankalaa niin voin myös hakea Paimiosta jonkun satulan tuolloin vko 46. 

Ystävällisin terveisin, Sanna

Että ei kai siinä sitten muuta kuin karuselli käyntiin, koitetaan kestää kyydissä ilman pahoinvointia. Ai että! Kivaa!

(huom. sarkasmi)

PS. Ei hajuakaan mistä teen rahat sitten jos kun Penalle istuu täydellisesti se koko valikoiman kallein nahanpala. Mutta herkkänahka ratsuni kerkeää sataan kertaan nuivaantua työntekoon jos jään odottelemaan äkkirikastumista ja pötkin menemään epäsopivalla satulalla. Jotain on siis tehtävä.

Oodi opetusmestarille

Hän se on. Puhtaasti estesukuinen kouluhevonen, viisitoistavuotias herrasmies jonka bravuuri on takaosakäännökset ja laukasta käyntiin siirtymiset - kunhan kuski osaa valmistella. Hän on tehnyt opetushevosen töitä kymmenen vuotta ja silti hän on sellainen että lähtee mielellään töihinsä ja on yritteliäs, motivoitunut, keskittynyt. Hän kuitenkin tuntee myös arvonsa eikä viitsi ihan kaikkeen ryhtyä jos ratsastaja on puolivillainen avuissaan. Ei oo yks eikä kaks kertaa kun ollaan rojahdettu kesken laukan hirviraviin kun minä olen "koonnut" hevosta pelkällä ohjalla. Eikä oo yks eikä kaks kertaa kun olen yrittänyt "nostaa laukkaa" valmistelematta tai hutiloiden, ja hevonen on todennut että en aio arvata mitä tarkoitat, ja sitten ei tapahdukaan yhtään mitään.

Tämä hevonen osaa kouluohjelman kuin kouluohjelman ulkoa, sitä on liki mahdoton ratsastaa pituushalkaisijan läpi ilman että pysähtyy tervehdykseen, ja kun sille näyttää pitkän diagonaalin, se kyllä tietää mitä pitää tehdä. Sillä on ollut nuoruusvuosinaan taipumusta viedä ratsastajiaan häntä suorana kouluaidoissa vaikka reeneissä se on ihan kiltti. Nyt se on jo tyyntynyt mutta kyllähän sillä alkoi kone kohista ihan eri malliin kun oli tukka nutturoilla ja valkoista aitaa näkösällä.

Voltilla

Avotaivutus

Keskilaukkaa

Tällaisia hevosia tarvitaan. Tällaiset opettavat ratsastamaan - opettavat ne hankalammatkin, vastahakoiset ja jäykät, mutta ratsastajat tarvitsevat myös onnistumisen kokemuksia. Ratsastajien täytyy saada joskus kokea, miltä tuntuu kun hevonen tulee todella ratsastajan jalan eteen ja on siinä, kevyellä tap-tap -pohkeella siirrettävissä ihan mihin vaan. Ratsastajien tulee saada fiilis oikeasti tasapainoisesta hevosesta, jolle ei ole mikään ongelma mitkään sivuttaisliikkeet, ja joka todella nostaa laukan käynnistä ja tulee laukasta takaisin käyntiin. Ratsastajat tarvitsevat tunteen siitä, millainen hevonen on kun se todella vertyy ja tulee niin kevyeksi avuille ettei voimankäytölle kerta kaikkiaan ole mitään syytä.

Tällä hevosella on aivan kammottava rakenne, suorat kintereet ja painunut selkä, eivätkä ikävä kyllä vuodet opetuskäytössä ole mitenkään kaunistaneet sitä. Sen raviliike on työläs istua vaikka ei näytä kovin kummoiselta, mutta sen hieno, herkkä, työteliäs luonne korvaa paljon sen fyysisiä puutteita. Olen saanut nyt joitain viikkoja puuhata sen kanssa ja niin monta kertaa olen ollut yhtä hymyä sen selässä - se tunne kun hevonen todella kohottaa rintakehänsä ylös, kantaa kroppansa ja liikkuu, ja tarvitaan vain ajatus tuosta, tuosta tai tuosta, ja se sujuu.

Tässä on minun ratsastuksenohjaajan loppunäyttöni kouluratsastuksessa (ohjelma on FEI kenttäkilpailuohjelma cci** 1998). Ei edelleenkään ollenkaan virheetöntä menoa, ja ohjelman loppua kohden tahti kiihtyy ja sensitiivisyys laimenee, mutta verrattuna siihen epätoivon tunteeseen jonka vallassa ensi kertaa tämän ison pojan kyytiin kiipesin, ollaan tässä jo aika kivalla mallilla. Silloin hevonen tuntui hallitsemattomalta valtamerialukselta joka seilasi sinne minne nokka näytti ja minä poukkoilin kyydissä aivan vailla holttia enkä selvinnyt kunnialla edes yksinkertaisista siirtymisistä.



Nyt on kaikki ratsastusnäytöt tehty, eikä opettamisen näytöistäkään ole jäljellä enää kuin esteopettamisen näyttö. Tarkoittaa sitä että opinnot on ihan justiinsa taputeltu! Huikeaa ja haikeaa yhtä aikaa.

Rehunhakureissu Strömsön hengessä

Suunnitelma:
pikavisiitti ipanan kanssa paikalliseen K-maatalouteen ennen sen sulkemisaikaa hakemaan säkki kivennäistä ja mashia.

Toteutus:
Oltiin n. tunti ennen lähtöä katseltu ikkunasta että sataa reippaanlaisesti vettä ja että Sisse seisoo uudessa katoksessa, ai miten kiva että katos kelpaa! Mutta missäköhän Pena on kun sitä ei näy ollenkaan. En uhrannut tälle ajatukselle sen enempää aikaa, koska tarhan joka kolkkaa ei näe ikkunasta kuitenkaan. Kuinkas sitten sattuikaan että kun olimme ipanan kanssa lähdössä maatalouskauppaan, kävinkin kurkkaamassa tarhaan vielä uudestaan. Ja siellähän se Pena oli, aidan väärällä puolella...

Havaintoa seurasi rämpimistä korkkarit jalassa vesimärässä tarhassa ja epätoivoinen vuoropuhelu hevosen kanssa, joka seisoo jumissa ryteikössä jossa on kaadettuja pajupuita, tukkeja ja ties mitä puusilppua.
- Mitä ihmettä sinä siellä teet??
- ...
- Älä nyt mene minnekään tai sää rikot ittesi, tule nyt tänne! Samasta lävestä takaisin kun tulitkin! (sisältää epätoivoista kiskomista loimen kaulakappaleesta koska hevosella ei luonnollisestikaan ole riimua päässään, sekä voimakasta akrobatiaa ojan yli, samaan aikaan kannatellen aitalankoja ylhäällä. Huom. edelleen korkokengät jalassa)
- ...
- Nyt perkele! Sinneniin!

Epäilemättä sukellustaktiikalla oli tarhasta poistuttukin, koska voimasanan lisääminen vuoropuheluun aiheutti sen että Pena laski päänsä, luimisti korvansa ja loikkasukelsi ojan yli ja kannattelemieni lankojen ali takaisin tarhaan ja poistui takakengät vilkkuen rikospaikalta. Analysoin vauriot: kolmesta aitalangasta vain alin oli poikki. Kaksi ylempää lerpatti. Kaksi tolppaa huojui ja heilui, n. kaksisataakuusikymmentä eristintä oli vääntynyt ja/tai poikki. Ja juu, langassa ei ole ollut sähköä koska en ollut ehtinyt/viitsinyt vielä hakea paimenta laitumen reunalta, koska hyvinhän ne siellä pysyy ilmankin. Niin, kunnes karkaavat.

Korjausoperaatioon meni tunti. Vettä satoi, ipana ilmoitti että "kaadoin vähän hiekkaa kissan päälle", ipana tuli luvatta tarhaan, aina puuttui joku työkalu ja piti juosta, Pena kävi pällistelemässä kättensä jälkiä, korkkarit oli litimärät ja siistit kauppareissuvaatteet hailakka muisto vain. Lopulta oli aita kunnossa ja paimen viritetty ja päästiin lähtemään reissuun.

Eikä se sen paremmin mennyt siellä K-maataloudessakaan. Halusin Krafftin Miner Blå -kivennäistä ja Krafftin Mashia, enkä saanut kumpaakaan. Ensin unohdin lompakkoni autoon, sitten kassa sanoi että juu on Miner Blåta, maksoin ja kun katsoin kuittia niin sinne olikin lyöty joku Speedexin kivennäinen. Kun sitten setvin tilannetta maatalousmyyjän kanssa, selvisi ettei Miner Blåta ole vaan pitää tilata, eikä ole sitä Mashiakaan. Lähdin kotiin Black Horsen Mashin kanssa ettei ihan hukkareissu tullut, ja ipanakin sai maatalousmyyjän pöytälaatikosta lakritsia. Ja kotona hevoset olivat molemmat tarhassa, ja katoksessa sadetta paossa, eikä niitä huvittanut lähteä sieltä sisään vaikka huutelin.

Ehkä kuitenkin plussan puolella, tämä päivä.

Mitä kuuluu Pena?

Kaikenlaista muuta jorinaa on ollut blogissa viime aikoina, mutta päätähti Penasta kovin vähän! Tämä selittyy pitkälti sillä että arki vie taas meikäläistä sellaista kyytiä etten juuri ehdi harrastaa. Nyt nautin kuitenkin kolmipäiväisistä vapaista ja olen ehtinyt ratsastaakin.

Työskentely kentällä on keskittynyt avuille tulemiseen ja eteenpäinpyrkimykseen, ja sitä kautta notkealla selällä liikkumiseen. Pena oli ekalla ratsastuskerralla todella konfliktinhakuinen mutta onnistuin olemaan ovelampi ja sain sen huijattua töihin. Vaikeaa on liikkua pohkeen edessä tuntumalla. Ei voi taivuttaa jos ei ole eteenpäinpyrkimystä, eikä varsinkaan voi koota jos ei ole mitään mistä kokoaisi.

Tuntuu siltä että useammassa lukemassani ratsastusblogissa tämä talvikausi on alkamassa back to basics -mentaliteetilla. Askel taaksepäin treeneissä, ei temppuja vaan perusliikkumisen hiomista. Meillä ihan sama homma. Minun on saatava Pena taas rehellisesti apujeni eteen, ajattelemaan itse kaarteissa eteen, suunnanvaihdoksissa eteen, väistöissä ja taivutuksissa eteen. Nyt se taas tarjoaa mielellään jännittynyttä sykkyrää ihan kaikenlaisesta kommunikaatioyrityksestä - saattaa kyllä lisätä vauhtia pohkeesta ja hidastaa istunnasta, mutta fiilis on koko ajan sellainen ettei satulan edessä ole mitään. Hevonen on ihan kirjaimellisesti jossain minun apujeni takana.

Kun saan sen ratsastuksen lopuksi rehdisti alleni ja eteen, ei minun tarvitse mitenkään kikkailla muodon kanssa tai epäröidä, mitä tapahtuu jos pyydänkin vaikka sivulle. Sinällään lohdullista - ne opitut temput ovat siellä kyllä ja tulevat esiin kunhan perusliikkuminen saadaan taas vakiinnutettua.

Eräs varsin mälsä havainto kuitenkin: meidän satula valuu liikkeessä eteen. Olen osannut vähän odottaakin tätä: vuoden takainen vierailu sovittajan luona antoi jo viitteitä siitä että vielä tulee päivä kun satula ei enää istu. Pena tulee selästään koko ajan kaarevammaksi kun ikää tulee lisää, eikä satula jossain vaiheessa enää asetu sinne niin kuin pitäisi. Nyt tilannetta varmasti hankaloittaa sekin, että kesäläski on nitistetty ja vähäinen työskentely näkyy litteämpinä selkäfileinä. Selkä on siis kahdestakin syystä tyhjempi kuin keväällä ja kesällä. Tästä seuraa luonnollisesti huono kierre, kun herkkä hevonen ei halua liikkua notkealla, pyöreällä selällä jos selkää ahdistaa sopimaton satula. Ja jos hevonen käyttää liikkumiseen vääriä lihaksia, ei selkään voi tullakaan uutta lihasta oikeisiin kohtiin. Eikä se kerran epäsopivaksi tullut satula ala uudestaan sopia sinne selkään. Tämänmalliselle hevoselle ei myöskään auta työntää fylliä ja romaania alle, kun muutenkin hevonen on rungoltaan kuin pallokala eikä satulalle ole ihan sitä optimia paikkaa. Mitä kauemmas satulan irrottaa hevosesta, sitä varmemmin se lähtee pyörimään ja seilaamaan. Ja taas ahistaa, hevosta ja ratsastajaa.

Hetkinen, mikäs miniratsastaja se sieltä pilkistää?

Jep. Yritin mahdollisimman pitkään pitää jälkikasvuni ei-hevostyttönä. Tyyppi täyttää seuraavaksi kolme ja tässä sitä ollaan. "Onko nyt minun vuoro ratsastaa?", ja tarraa sitten itse ohjista kiinni. Penalle kaikki kunnia, se vie kallista lastiaan hyvin keskittyneenä ja kilttinä!

PS. Tuonne sivupalkkiin ilmestyi yhteydenottolomake, jos on sydämellä jotain sellaista jota ei halua kommentteihin kirjoittaa. Joulukuusta alkaen olen myös töitä vailla, joten jos kaipaat opettajaa/ratsastajaa tai valvovaa silmää kentänlaidalle kohtuullisella etäisyydellä lounaisesta Hämeestä niin pistä lomakkeen kautta viestiä ja pohditaan ratkaisuja!

Vielä vähän esteratsastusta

Muutama viikko sitten hyppäsin ratsastuksenohjaajan esteratsastuksen loppukokeen.

Rata on 18 esteen rata jossa on tekemistä koko ajan: 21,5 m linja joka tullaan perusradalla kuudella laukalla ja uusinnassa viidellä; 13 m pikkupystylinja joka tullaan ensin neljällä ja sitten kolmella laukalla; vesimattoeste jolle pitää esittää "liikkeen takana" -istuntaa; kolmoissarja jonka ensimmäisellä osalla lyhyt myötääminen, toisella automaattinen ja kolmannella pitkä myötääminen; 130 cm pitkä trippeli, kapea pysty ja vinoon hypättävä pysty. Estekorkeus pääasiassa 90 - 105 cm. 

Tein näytön samalla kimoystävällä kuin edellisenkin ja arvosanaksi tuli 2 (asteikolla 1-3). Olin rataan tyytyväinen, vaikka virheitä siihenkin mahtui. Kuitenkin suoritin haastavan ja pitkän radan siten että pystyin ajattelemaan ja pitämään mielessäni saadut ohjeet ja opetukset. Tehtävät eivät olleet minulle helppoja ja tämä loppunäyttörata oli jotenkin ollut kaiken pelkäämiseni kulminoituma, jotain sellaista josta suoriutumista olin koko opintoajan ehtinyt epäillä. Radan jälkeen oli niin voittajafiilis kuin vain olla voi! 

Tässä rata videolla. Videossa on muutaman sekunnin katkos, koska kännykästä loppui muisti ja loppu on kuvattu toiseella laitteella. Hypyistä jää näkemättä kolmoissarjan lähestyminen ja a-osa. 

Parasta on, että koin jännitystä, pientä kutkutusta, mutta en pelkoa. Trippeli oli kammottavan näköinen kun harjoittelimme sitä. Sille tullaan pitkällä lähestymisellä isommalla vaihteella ja siinä ehtii tsuumata ja arpoa, osuuko ponnistus vai eikö osu. Mutta treeneissä esteope onnistui (taas!) sanomaan oikeat sanat: Sun täytyy haluta sen esteen toiselle puolelle. Tällä radalla halusin jokaisen esteen yli.

Vielä käyn hyppäämässä 90 cm kisasuorituksen tämän valkoisen herran kanssa, mutta muuten hän on jo siirtynyt toiselle ratsastajalle. Minulle sen sijaan tuli alle todellinen peli: 15-vuotias jättiläinen joka tekee vaativan asiat jos sitä osaa ratsastaa. Toistaiseksi olen keskittynyt siihen, että osaisin a) keventää, b) istua harjoitusravia (oikeasti, aloitin siitä että istuin alas kaksi askelta, sitten kolme, neljä... Ekalla kerralla pystyin parhaimmillaan kahdeksaan askeleeseen harjoitusravia, sitten hajosi pakka ja alkoi holtiton pomppiminen) ja c) pitämään hevosen laukassa itse määrittämäni ajan ilman että se ylitulkitsee apujani ja töräyttää vaihdon tai siirtyy käyntiin.

Mutta aivan ihana hevonen, joka oppi tuntemaan minut kolmen sokeripalan jälkeen. Nyt se huutohörisee kun näkee minun edes vilahtavan käytävällä... Tämän kanssa kohti kouluratsastuksen loppunäyttöä!

The Scale of training

"A supple horse: quiet but not sluggish. Active but not hurried." 

Näin hienosti muotoilee Christoph Hess ja jatkaa: Correctly achieved suppleness will make anxious horses more quiet and lazy horses more active.

Scale of training koostuu kuudesta, osin limittäin sijoittuvasta portaasta. Rhythm, suppleness, contact, impulsion, straightness, collection. Ensin on oltava (ensin on koulutettava!) rytmi, suppleness, tuntuma. Kun ollaan hieman edetty ja aletaan kehittää eteenpäinpyrkimystä, on oltava (on koulutettava!) suppleness, tuntuma, impulssi ja suoruus. Ja kun matkataan kohti kantovoimaa, on oltava (on koulutettava!) impulssi, suoruus, kokoaminen. Ilman suoruutta ei ole kokoamista.

Impulssi on apu eteen, ja sitä on seurattava VÄLITÖN reaktio hevoselta. Hidastaminen voi tapahtua hitaammin, "in slow motion", ja siinä voi ja kannattaakin käyttää ääniapua, mutta eteen on mentävä heti avusta. Ja edessä on myös pysyttävä - kaksipäiväisessä klinikassa harjoitutettiin eri ikäisiä ja -tasoisia hevosia pysymään ratsastajien pohkeen edessä ja etsimään ja säilyttämään itse oma tasapainonsa. "Don't help him!"

Musertavaa mutta totta - suurin osa turrista, laiskoista hevosista on ratsastettu sellaisiksi. Jos ratsastaja koko ajan auttaa, tukee, paukuttaa jalalla ja muistuttaa raipalla, ei hevonen lopulta enää halua tai edes osaa mennä itse. Hevonen voidaan herkistää pohjeavulle uudestaan: jalka lähelle, seuraavaksi kevyt kosketus ja jos ei vieläkään tule reaktiota, kunnon pamaus jalalla, ja sitten hevosen on annettava mennä!! EI saa vetää ohjista eikä horjua. Tämä herkistäminen todella toimii jo muutamalla toistolla. Ei naputtelua eikä koputtelua, ei harmaata aluetta. Kosketus pohkeella on apu eteen ja sitä on seurattava välitön reaktio. Myös kuuma hevonen voi olla turta pohkeelle!

Hyvä vinkkiviitonen: laiskaa hevosta ratsastetaan hieman jalka "irti", ja kuumaa hevosta jalka lähellä, ei puristaen, mutta ikään kuin rauhoittavana kuorena. Kuumalla kouluhevosella voi auttaa jalustimien lyhentäminen muutamalla reiällä, jolloin pohkeen saa paremmin lähelle.

Hess halusi nähdä omassa tasapainossaan liikkuvia, iloisia hevosia joiden kehonkieli viestii rentoutta. Se ei tarkoittanut työskentelemättömyyttä, mutta hevosille piti olla selvää, mitä niiltä odotetaan. Ei voi vetää kädellä ja paukuttaa pohkeella; apujenkäytön ristiriitaisuus tekee hevosista onnettomia. Leukakulma auki, hevoselle luonnollinen asento liikkua.

Correct

Incorrect

Liikkeen säännöllisyyden tulee säilyä suoralla uralla ja kaarteissa: no exercise or movement is of value if regularity is sacrified. Rytmistä ei tule koskaan tinkiä. Tempoa voi vaihdella mutta liikkeen on aina oltava rytmissä ja säännöllistä. Hess käytti monesti mielikuvana sitä miltä hevonen näyttäisi liikkuessaan laitumella - se ei kulkisi turpa ryntäissä, otsa edellä. Liian lyhyellä kaulalla liikkuvalla hevosella ei ole edellytyksiä venyttää, ja venyttämistä todella haettiin, saatiin ja nähtiin. Muodon ja tasapainon tulee olla sellainen, että missä tahansa harjoitusvaiheessa hevoselle voi antaa ohjaa ja se seuraa pidentyvää ohjaa pehmeästi eteen-alas, seeking the bit. Ja jos hevonen ei veny ja etsi kuolainta, ei sitä myöskään voi taivuttaa. Tulee kuitenkin muistaa että avoin niska on lopputulos ja avain korrektiin muotoon on aktiivisissa takajaloissa.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen: käyntiä pystyy parantamaan sillä että tekee siirtymisiä ravin ja laukan välillä. Mitä paremmin hevonen säilyy ratsastajan pohkeen edessä etenkin siirtymisissä "isommalta vaihteelta pienemmälle vaihteelle", sitä paremmaksi hevosen käynti muuttuu. Hämmentävää, mutta totta. Ja mitä enemmän harjoiteltiin aktiivisia takajalkoja ja venyttämistä eteen, sitä hienommin hevosista alkoi näkyä swinging; koko kropan läpi kulkeva rento keinunta.

Toinen hyvä ohjistapäästämisharjoitus on yhä kouluohjelmissakin esiintyvä give and retake the reins. Näppärä keino tarkistaa, kantaako hevonen vai kantaako ratsastaja. Se myös estää ratsastajaa tasapainottamasta omaa kehoaan ohjien avulla. 

Täydellinen tunne, se mitä ratsastajat metsästävät: Tuntea sormissaan hevosen takajalat. Hevonen etsii kuolainta ja ratsastaja tuntee sen käsissään, tuntumaa voi keventää tai voimistaa mutta tunne takajaloista säilyy. Tulee tunne pyöreydestä, sillasta selän yli, takajaloista käteen.

PS. Klinikkaan kuului ratsastusosioiden lisäksi pari luentoa. Siellä yksi kuuntelija kysyi Hessiltä: Are you really German? Sama kävi mielessä minullakin, sillä eikös yleinen mielikuva saksalaisesta kouluratsastuksesta ole sellainen, noh, saksalainen? Enemmän, isommin, voimakkaammin, paljon jalkaa ja paljon kättä. Mutta onneksi Saksassa on muutakin!