tiistai 24. huhtikuuta 2018

Neliö

Kuinka pienestä voikaan saada ison oivalluksen! Kootussa ravissa -blogin Noora kirjoitti "toiskätisyydestä" ja Hansustaan, joka pullahtaa banaaniksi toiseen suuntaan jos ei sitä vaadi suoristumaan. Todella tuttua täälläkin, ja osui ja upposi nämä Nooran pohdinnat siitä kun pelkää vähän kajota hevosen vinouteen kun se hetkellisesti riehaantuu ja kuumuu korjaamisesta, kuin huutaen MÄ EI OSAA!!

Noora kirjoitti:
Hansu ei suutu, mutta tuntuu että se huutaa "MÄ EN PYSTY ENKÄ OSAA!" alkuun ja alkaa tarjoamaan KAIKKEA MUUTA paitsi sitä suoristamista. Kuitenkin kun sitkeesti pari kertaa vain vaatii sen vasemman lavan linjalle, "neliöön" muiden jalkojen kanssa, se toteaakin "Aijaa, no olisit heti sanonut että tahdot kulkea suorana"... No problem. Eli oikeasti kyllä tätä voi treenata, ihan turhaan pelkää sitä "sekoamista" jos vähän vaatii.
Miten sitten suoristaminen tässä tapauksessa hoitui tänään helpoiten..?
No päästämällä enemmän oikeasta ohjasta ja ottamalla "painoa" enemmän vasemmalle ohjalle. Suoristin siis sitä vasemmalta ohjalta ja tämä yksinkertainen "paineen lisäys" vasemmalle riittää siihen ettei lapa pääse karkaamaan vasemmalle.
Kompensoin oikealle ohjalle sitä puutosta mikä pitäisi käydä vasemmalta puolelta välttääkseni "konfikltin". Fakta kuitenkin on, että jos hevonen kulkee vinossa, toinen lapa ulos pullahtaen (eli takaosa pullahtaen vastakkaiseen suuntaan) liike-energiaa menee hukkaan. Hevonen ei voi työntää takaa eteen jos se "työntö" karkaa jostain etuvasemmalta harakoille. Kun hevonen tuo lavat takaosan eteen, samalle linjalle, takaosan työntö menee suoraan eteen, nostaen sitä etuosaa!
Tuolta pomppasi yksi sana: neliö. Se on se kuuluisa ohjan ja pohkeen välissä, raiteilla, molemmilla ohjilla, molemmilla pohkeilla. Ihan tuttu juttu, mutta uusi sana kuvata sitä tunnetta kun hevonen on siinä avuilla hyvin. Tajusin, että olen taas unohtanut vallan tämän neliössä pysymisen ja antanut Penan luiskahtaa banaaniksi. Pena kääntyy toisinpäin banaaniksi kuin Nooran Hansu: meillä karkaa oikea lapa oikealle ulos ja takaosa sisään vasemmalle. Kumma juttu kun ei tossu nouse...

Lähdin metsästämään neliötä eräänä iltana ilman satulaa, ja olipa muuten avartava reissu! Kun en saanut satulasta tukea, huomasin todella selvästi kuinka rankasti Pena liirasi ja muikersi avuilta pois. Kun korjasin sen oikealle karkaavaa lapaa, heittääntyi koko hevonen vasenta jalkaani vasten. Kun korjasin sitä pois nojaamasta vasempaan jalkaani, se pullautti oikean lavan ulos. Sillä tavalla me sitten kiemurrettiin jonkin aikaa kunnes tuli se oivallus, ai suorana joo, ja jo vain alkoi tulla erilaista liikettä hevosesta!

Pena on sellainen kyntäjä, ei lainkaan näyttävä liikkuja. Sillä on laiska ja hidas etuosa, ja takaosa työntää sen "naamalleen". Etukavioista kuuluu ripinä kun se laahaa niitä, nostelee vain sen verran kun on ihan pakko. Myös silloin kun se jännittyy, se alkaa kompastella koska vetää jotenkin etuosan niin jäykäksi ja liikkuu suorin, matalin etujaloin. Ei siis todellakaan komeasti kauhovia etusia tällä ratsulla. Mutta kun sain sen suoraksi, jotta takaosan melko vahva työntö tuli oikeasti kehon läpi, lakkasi hiekka rapisemasta etukengissä ja etuosa todella kohosi. Olisi taianomaista ellei olisi niin itsestään selvää. Miten nämä asiat pitää aina kaivaa itselleen muistista uudestaan ja uudestaan...

Eilen jatkoin samalla teemalla, nyt satulan kanssa. Koitin säilyttää saman tunteen kuin ilman satulaa etten antaisi Penan nojailla vinona sen turvin, että pysyn kyllä kyydissä. Mietin koko ajan se on neliönä edessäni ja allani, ja kun alkoi tuntua jotenkin hullulta, palasin taas tarkistamaan, oliko neliö kasassa. Usein ei ollut. Ja kun oli, pääsin ratsastamaan esimerkiksi vastalaukkaa tosi iisisti! Kas kun se suoruus vain on yksi peruspilareista.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Notkea rotta

Hyppääminen.

Pena kylmäharjoitteli eilen näin:



Tätä semihallittua kierrosta edelsi ekalla irtipäästöllä kujan rallaaminen oikeinpäin-väärinpäin-oikeinpäin-väärinpäin-oikein-päin-väärinpäin x8 sekä kujan päässä odottaneen namuämpärin polkaisu tuhannen murusiksi ennen kuin Herr Pena suostui uudestaan talutettavaksi. Tulkitsen tämän että kivaa oli. Päätin kuitenkin kohottaa vikaa estettä reippahasti jotta joutuu vähän keskittymään.

Kivanpito saisi olla hyppäämisen teema seuraavat viikot, ja seuraavat viikot saisivat sisältää hyppelyhommia vähintään kerta, mieluiten kaksi per periodi. Oma alhoni hyppäämisen kanssa jatkuu: satuin eilen katsomaan loppunäyttöratani ja ensin tuli epätoivo - minähän osasin hypätä, pääni oli mukana, homma oli kivaa, ja mitä on nyt, puolitoista vuotta, yhtä vauvaa ja kymmentä ylikiloa myöhemmin? Hemmetti polvien tutinaa jo pelkästä ajatuksesta hyppäämisestä! Vetämistä taaksepäin ja sitä hiton setälaukkaa!

Mutta sitten päätin lakata heittelemästä tuhkaa päälleni ja ruveta suhtautumaan tuohon videoon lannistamisen sijaan tsemppivideona. Olen pystynyt, olen osannut, joten kerran (aikuisiällä!) saavutettu taso on mahdollista saavuttaa uudestaankin. Tai jos ei tasoa, niin tunne. Sitä kohti.

Tänään hypyt jatkuivat selästä käsin ja ilon kautta. Huomasin jo tallissa että jännitti. Otin jännitykseni mukaan ja päätin että teen juuri sen verran kun on hauskaa. Suunnittelin miten verryttelen jotta tulee tunne että Pena on rehdisti pohkeen edessä mutta irti kädestäni. Eteenratsastuksia ja siirtymisiä joiden jälkeen kunnon hellitys (taputus molemmilla käsillä). Sitten lävistäjillä kavalettia ja 50 cm pystyä. Ja se meni hyvin! Pena oli kuuliainen eikä edes suunnitellut kekkulointia, kieltämistä tai ryntäämistä tai näistä muodostettavia satunnaissekalaisia komboja. Tuli hyvä fiilis. Eikä se ratkaiseva tekijä ehkä ole se estekorkeuskaan, vaan tunne. Tunne että olen puikoissa enkä matkustaja joka saatetaan viedä paikkaan a, b tai c, taikka jättää viemättä, taikka lingota mäkeen. Olen jo sen verran vanha ja nössö, etten tykkää tulla kiikutetuksi.

Nyt siis täytyy hypätä usein ja niin helppoa, ettei minun tarvitse jännittää eikä Penan ottaa kieppiä. Pitää uudestaan opetella laukkaamaan kohti esteitä, pitää saada selkärankaan taas se että kun on laukka, paikat tulevat itsestään eikä ole niin nuukaa jos on vähän kaukana tai vähän lähellä. Pitää löytää yhdessä Penan kanssa tunne siitä että on kivaa.

Estehepan rensselit ja kaikki

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Vaiheessa

Kaikki on vähän vaiheessa.

Kenttä:

Uppopumppu on ystävä kun salaojat ovat vielä jäässä ja sulamisvedet tahtovat mennä kiellettyihin osoitteisiin


Paskaralli: 

Minkä hevonen taakseen jättää, sen omistaja edestään löytää


Arki:

Halusin ratsastaa, mutta perheen toinen aikuinen oli yrjötaudissa. Se tietää sitten tallihommia tälleen. Kuvasta puuttuu yks neljävee jolla on koko ajan äitille asiaa.

Pena ite:


Kiropraktikko kävi taikanäppeineen pari viikkoa sitten ja oli jumia siellä sekä täällä. Lanneselässä jälleen eniten. Sen jälkeen ei sitten olla juuri päästykään tekemään mitään järkevää, sillä jätin viime kengityksessä tilsakumit jo pois mutta eihän se kevät vielä ole tahtonut tulla. Penalle on jäänyt tilsoja ja ne ovat paineneet sen verran anturaa että liike on ollut kipittävää ja varovaista.


No se motivaatiokin:

Halusin mennä ekoihin harkkakisoihin jo 15.4., mutta koska kevät ei halua tulla, pidetään ko. kisat maneesissa, joka on kovin pikkuinen ja siellä kisattavat radat meille epäsuotuisia. Ulkona olisi saanut ajella pitkän radanohjelmat heB:3 ja siihen päälle heA FEI:n CCI/CIC kenttäkilpailuohjelman jotka olisivat olleet tähän vaiheeseen aika kivat, mutta koska kisat päätettiin pitää maneesissa, on tyrkyllä lyhyen radan ohjelmat KN Special ja HeA10 joista en nyt tässä reenivaiheessa tykkää. Joten plääh näillekin suunnitelmille joiden piti nostaa omaa treenimotivaatiota.

Sosiaalinen elämä:

Oli kuulemma jotkut messut. Vissiin kivat. Ainakin facen uutisvirrassa oli paljon kivoja kuvia sieltä. 
Mää mätin kotona tarhasta paskaa. Yksin. Rai rai.