torstai 23. helmikuuta 2017

On se vaan

Olen onnistunut löytämään (ainakin hetkeksi, pysyväähän on vain muutos) sellaisen balanssin Penan kanssa tekemiseen, että aina on hyvä mieli. Tunnolliset hevosihmiset varmasti tietävät myös vastakkaisen tunteen: kun mikään ei ota sujuakseen ja soimaa itseään siitä ettei ehdi tarpeeksi tai sellaisella intensiteetillä kuin haluaisi.

Miten tähän päästiin?

Hyväksymällä olosuhteet. Pena ei liiku joka päivä, se ei vain ajankäytöllisesti onnistu. Fine, sillä mennään mitä on annettu. Se liikkuu kolmesta neljään kertaa viikossa ja välillä se tarkoittaa sitä että pinkeetä on. Ei ole ponin vika että kiristää päässä, eikä kiristys taatusti hellitä jos selkään tulee kireä ratsastaja joka ei jaksa olla pitkämielinen. Kiristys helpottuu kun saa vähän latua ja vasta sitten voi vaatia oikeaa keskittymistä. Tämän eläimen kanssa se nyt vain on näin, turhaan minä pullikoin sitä vastaan. Päinvastoin, pääsen paljon helpommalla itse kun suhtaudun pinkeyteen sallivasti. Saa olla virtaa, mutta ylenpalttisen tuhma ei sovi olla.

Olosuhteiden hyväksymisen alle menee myös se, että oikeat dressagetreenit on tänä talvena ollut aika vähissä. Kenttä on luistinrata jossa on päällä 10 cm höttölunta. Tarkoittaa, että kentälle ei ole mitään asiaa. Tarkoittaa, että minun ei-maastovarmaa ratsuani on liikutettava jossain muualla. On hyväksyttävä, että ihan dressageen ei ylletä sänkipellolla, koska jo pelkkä aidoista poistuminen kuumentaa tunteet toisinaan liki läikkymispistettä. Tehdään siis se mitä voidaan. Ja yllättävän paljon voi, kun lakkaa itse änkyröimästä, etten mää pysty mitään missään.

Tänään ratsastin (!!) ei-maastovarman ratsuni pois pihasta, postilaatikolle asti (250 m), sieltä sänkkärille, sänkkärillä hyvän melkein-dressagetreenin ja isoa laukkaa isoilla ympyröillä, ja treenin jälkeen ratsastin saman matkan kotiin. Ilman uukkareita, sydämentykytyksiä tai suurta draamaa. Pena oli virkku ja pinkeä, mutta tiesin että näin se varmasti on, sopeuduin, ja onnistuin. Ei konflikteja vaan tosi hyvä mieli.

Kummallista tässä hyvä mieli -keississä on se, ettei se ole mitenkään ollut tavoitteeni. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että nykyään aina kun lopettelen tekemistä Penan kanssa, olen paljon paremmalla tuulella kuin aloittaessani. Sen kanssa vain on niin kiva olla!

Huomenna Penalla on hammaslääkäripäivä, ja alkuviikko onkin sitten superjännä, sillä Pena lähtee "hevosten pääkaupunkiin" kanssani kolmeksi päiväksi. Otan sen siis mukaan valmentajakoulutukseni lähijaksolle ja luvassa on koulutreeniä yleisön ja valmentajaoppilaan silmien alla. Maalaiselle maailman jännimmät olosuhteet, mutta nyt on niin hyvä fiilis kaikesta Penan kanssa, että uskon meidän selviytyvän oikein hienosti.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Mitä ope reenaa kotona?

Opetan tällä hetkellä ratsastuskoulussa 10 h/viikko ja yksityiset ratsukot päälle. Maaliskuun ajaksi ratsastuskoulutuntien määrä tuplaantuu, sillä sain yhden tuuraushomman nykyisen jobin kylkeen. Tuntisuunnitelmien teko on siis jokapäiväinen rutiini - en kuulu "ovenkahvaopeihin" joilla tuntien aiheet tupsahtavat mieleen samalla hetkellä kun tartutaan maneesin ovenkahvaan.

Yksityisratsukoiden opettaminen on aika lailla erilaista kuin täyden ratsastuskouluryhmän, ihan jo siitä syystä, että tilaa on usein merkittävästi enemmän eikä suunnanmuutoksissa tarvitse huolehtia, tuleeko törmäys. Yksityisratsukoilla on usein selkeämpi ratsastuksellinen tavoite, jonka saavuttamiseksi luonnostellaan tehtäviä, ja niiden parissa vietetään aikaa sen verran kuin tarve sillä kertaa on: joskus riittää 40 min ja joskus menee 68 min. Ratsastuskoulutunti on 60 min, sisältäen selkäännousut, jalustintensäätörallin, kävelyt... Ratsukkokohtainen intensiivinen opetusaika ei millään matikalla ole edes 10 minuuttia, jos ryhmäkoko on kuudesta ylöspäin. Se on fakta joka ratsastuskoulussa täytyy hyväksyä ja sisäistää, kun suunnittelee sinne sopivia tehtäviä. Ratsastuskoulussa tehtävät palvelevat oppimista pidemmällä aikajänteellä, sen sijaan yksityisratsukolle voi antaa yhden tunnin aikana eväät työstää samaa teemaa ominpäin vaikka seuraavat kaksi viikkoa.

Polveilevan alkujorinan kautta pääsen itse aiheeseen eli siihen, mitä reenaan kotona. Ja minähän reenaan niitä samoja ratsastuskoulujuttuja! Ei tarvitse kauaa miettiä, mitä tekisin kun kotona pääsen selkään. Lähipäivinä on varmasti tullut teetettyä jotain sellaista harjoitusta, josta olisi hyötyä itsellekin. Kun on yhden opetuspäivän aikana pitänyt vaikkapa neljä tuntia aiheesta kolmikaarinen kiemuraura tai asettaminen, on aiheeseen päässyt itsekin melkoisen syvälle noin teoriatasolla. Pienistä asioista löytyy paljon hiottavaa, vaikka toki omassa ratsastuksessani on muuten enemmän yksityisratsukkotunnin meininkiä. Ei riitä, että ajaa oikean reitin, vaan on oltava tahdissa, tasapainossa, kauniilla tuntumalla ja istuttava ja vaikutettava oikein. Ja ennen kuin kukaan älähtää, ettenkö puutu näihin ratsastuskoulutunnilla, niin tietenkin puutun, ryhmän tason mukaisesti. Mutta jos taso on vielä se että onnistuu ehkä yhdellä kerralla neljästä pitämään hevosen ravissa koko pääty-ympyrän ajan, niin luotiviivoista on vielä turha puhua.

Tänään ratsastin huippuhyvän treenin myötä- ja vasta-asetuksen kanssa. Asetus lähtee siitä että hevonen kantaa itsensä yhtä paljon molemmista kyljistä. Yksinkertaisella tehtävällä aseta puoli ympyrää ulos, puoli ympyrää sisään pääsin käsiksi aika moneen asiaan. Ja sain lopputulokseksi notkean, pehmeän ja köykäisen hevosen, joka liikkui hienosti.

Hienosti liikkumisen yksi osatekijä oli ehdottomasti myös uudelleen muotoiltu Amerigomme, jonka kanssa ratsastuksen ilo nousi jälleen pykälän ylöspäin. Miten pienellä villojen järjestelyllä voikaan olla niin iso vaikutus perstuntumaan ja tapaan, jolla hevonen kulkee!

Muutenkin fiilis dressageen oli tapissaan, viime aikojen ratsastukset ovat pohjien vuoksi olleet hevosen liikuttamista, ei niinkään ratsastamista. Pisteet meille kuitenkin siitä että pellolla on menty, välillä enemmän höyryten ja poikittain, välillä jopa aika miellyttävän yhdensuuntaisesti. Nyt kenttä oli ok, kovahko mutta pitävä, joten päästiin taas piipertämään. Ja Pena vaan on mainio!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ihan ite! ...ainakin melkein

Tämän olisi voinut otsikoida samoin kuin edellisenkin kirjoituksen. Joissain asioissa Pena voi olla tosi tuhma, ja joissain toisissa se yllättää. Ja jopa, siihen voi luottaa.

Tänään oli suunnitelmissa lähteä ekaa kertaa luvallisena be-kortin haltijana liikenteeseen yhdistelmän kanssa, ja vieläpä ihan yksin. Olin sopinut, että vien Penan satulakauppaan näytille vuokra-Amerigonsa kanssa, sillä heille oli tulossa satulaseppä paikan päälle toppaamaan ja muokkaamaan. Amerigo on ollut ihana, mutta hieman etukenossa. Ja kun vuokrasatulan toppaustöiden kustannukset menee puoliksi myyjän ja vuokraajan välillä, ajattelin että nyt täytyy toimia.

Hain trailerin naapurista lainaan eilen. Kaikki hyvin.
Tänään aamulla laitoin kaiken valmiiksi, pakkasin kamat, harjasin, suojitin ja loimitin hevosen ja lastasin sen autoon. Ihan yksin, ilman kenenkään apua. Lähettämällä tosi kauniisti. Kaikki hyvin.
Lähdettiin liikkeelle, selvittiin liukas kiemurainen kylätie, kaikki hyvin.
Päästiin valtatielle, alkoi nelikaistainen osuus, tuli pieni mäennyppylä jossa ajattelin että joo vähän tuntuu nyt että autolla on painoa perässä. Sitten autoni sanoi POKS eikä se sen jälkeen sanonutkaan enää yhtään mitään.
Sain yhdistelmän kuitenkin hallitusti pientareelle, tosin maailman epämukavimpaan paikkaan, ohituskaistan alkuun mäennyppylän päälle. Autoja paahtoi satasta ohi aivan kyljestä. Ja autoni ei inahtanutkaan. Virta-avaimesta ei tapahtunut mitään. Valot syttyi tauluun, ei muuta.

Voin kertoa, että siinä puhalsin hetken jos toisenkin puhelin kädessä ja mietin, että mihinköhän nyt tarttis soittaa. Loppuviimein "soittolistani" koostui miehestäni (joka tuli paikalle), numerotiedustelusta (joka ei tullut paikalle mutta lähetti lisää numeroita), hätäkeskuksesta (joka pyysi poliisia paikalle), naapurista joka trailerin lainasi (ja joka tuli paikalle), satulakaupasta (jonne kerroin etten tulisikaan paikalle) hinausautosta (joka tuli paikalle) ja lopulta uudestaan hätäkeskuksesta (jotta poliisi ei sittenkään tulisi paikalle). Ihan ite hoidan tämän reissun, joopa joo.

Kävi niin että pakuni vedettiin hinausauton lavetille, naapurin maasturi keploteltiin traikun eteen, ja onneksi onneksi onneksi tämä saatiin suoritettua ilman että Penaa piti rassata kopista pois. Paikka oli nimittäin todella veemäinen näkyvyyden ja liikenteen kannalta - operaatioon olisi vaadittu poliisia apuun.

Ja kun kerran jo melkein puolimatkassa oltiin ja kaikki kamat kyydissä, niin miksi mennä kotiin? Naapuri ajoi meidät satulakauppaan ja saatiin kuin saatiinkin päivän agenda hoidettua. Amerigoon lisää villaa eteen ja vähemmän taakse, ja turvallisesti kotiin. Pakuni kohtalo tosin on auki ja nyt meinaa työnteko käydä vähän ongelmalliseksi kun auto puuttuu...

Penaa en voi kuin kehua! Kuinka asiallisesti se kesti kaiken ylimääräisen härdellin. Sen kanssa kyllä kelpaisi reissata. Kunpa nuo mekaaniset hevosvoimatkin käyttäytyisivät tiukassa paikassa yhtä mallikkaasti.