perjantai 28. lokakuuta 2016

Rehunhakureissu Strömsön hengessä

Suunnitelma:
pikavisiitti ipanan kanssa paikalliseen K-maatalouteen ennen sen sulkemisaikaa hakemaan säkki kivennäistä ja mashia.

Toteutus:
Oltiin n. tunti ennen lähtöä katseltu ikkunasta että sataa reippaanlaisesti vettä ja että Sisse seisoo uudessa katoksessa, ai miten kiva että katos kelpaa! Mutta missäköhän Pena on kun sitä ei näy ollenkaan. En uhrannut tälle ajatukselle sen enempää aikaa, koska tarhan joka kolkkaa ei näe ikkunasta kuitenkaan. Kuinkas sitten sattuikaan että kun olimme ipanan kanssa lähdössä maatalouskauppaan, kävinkin kurkkaamassa tarhaan vielä uudestaan. Ja siellähän se Pena oli, aidan väärällä puolella...

Havaintoa seurasi rämpimistä korkkarit jalassa vesimärässä tarhassa ja epätoivoinen vuoropuhelu hevosen kanssa, joka seisoo jumissa ryteikössä jossa on kaadettuja pajupuita, tukkeja ja ties mitä puusilppua.
- Mitä ihmettä sinä siellä teet??
- ...
- Älä nyt mene minnekään tai sää rikot ittesi, tule nyt tänne! Samasta lävestä takaisin kun tulitkin! (sisältää epätoivoista kiskomista loimen kaulakappaleesta koska hevosella ei luonnollisestikaan ole riimua päässään, sekä voimakasta akrobatiaa ojan yli, samaan aikaan kannatellen aitalankoja ylhäällä. Huom. edelleen korkokengät jalassa)
- ...
- Nyt perkele! Sinneniin!

Epäilemättä sukellustaktiikalla oli tarhasta poistuttukin, koska voimasanan lisääminen vuoropuheluun aiheutti sen että Pena laski päänsä, luimisti korvansa ja loikkasukelsi ojan yli ja kannattelemieni lankojen ali takaisin tarhaan ja poistui takakengät vilkkuen rikospaikalta. Analysoin vauriot: kolmesta aitalangasta vain alin oli poikki. Kaksi ylempää lerpatti. Kaksi tolppaa huojui ja heilui, n. kaksisataakuusikymmentä eristintä oli vääntynyt ja/tai poikki. Ja juu, langassa ei ole ollut sähköä koska en ollut ehtinyt/viitsinyt vielä hakea paimenta laitumen reunalta, koska hyvinhän ne siellä pysyy ilmankin. Niin, kunnes karkaavat.

Korjausoperaatioon meni tunti. Vettä satoi, ipana ilmoitti että "kaadoin vähän hiekkaa kissan päälle", ipana tuli luvatta tarhaan, aina puuttui joku työkalu ja piti juosta, Pena kävi pällistelemässä kättensä jälkiä, korkkarit oli litimärät ja siistit kauppareissuvaatteet hailakka muisto vain. Lopulta oli aita kunnossa ja paimen viritetty ja päästiin lähtemään reissuun.

Eikä se sen paremmin mennyt siellä K-maataloudessakaan. Halusin Krafftin Miner Blå -kivennäistä ja Krafftin Mashia, enkä saanut kumpaakaan. Ensin unohdin lompakkoni autoon, sitten kassa sanoi että juu on Miner Blåta, maksoin ja kun katsoin kuittia niin sinne olikin lyöty joku Speedexin kivennäinen. Kun sitten setvin tilannetta maatalousmyyjän kanssa, selvisi ettei Miner Blåta ole vaan pitää tilata, eikä ole sitä Mashiakaan. Lähdin kotiin Black Horsen Mashin kanssa ettei ihan hukkareissu tullut, ja ipanakin sai maatalousmyyjän pöytälaatikosta lakritsia. Ja kotona hevoset olivat molemmat tarhassa, ja katoksessa sadetta paossa, eikä niitä huvittanut lähteä sieltä sisään vaikka huutelin.

Ehkä kuitenkin plussan puolella, tämä päivä.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Mitä kuuluu Pena?

Kaikenlaista muuta jorinaa on ollut blogissa viime aikoina, mutta päätähti Penasta kovin vähän! Tämä selittyy pitkälti sillä että arki vie taas meikäläistä sellaista kyytiä etten juuri ehdi harrastaa. Nyt nautin kuitenkin kolmipäiväisistä vapaista ja olen ehtinyt ratsastaakin.

Työskentely kentällä on keskittynyt avuille tulemiseen ja eteenpäinpyrkimykseen, ja sitä kautta notkealla selällä liikkumiseen. Pena oli ekalla ratsastuskerralla todella konfliktinhakuinen mutta onnistuin olemaan ovelampi ja sain sen huijattua töihin. Vaikeaa on liikkua pohkeen edessä tuntumalla. Ei voi taivuttaa jos ei ole eteenpäinpyrkimystä, eikä varsinkaan voi koota jos ei ole mitään mistä kokoaisi.

Tuntuu siltä että useammassa lukemassani ratsastusblogissa tämä talvikausi on alkamassa back to basics -mentaliteetilla. Askel taaksepäin treeneissä, ei temppuja vaan perusliikkumisen hiomista. Meillä ihan sama homma. Minun on saatava Pena taas rehellisesti apujeni eteen, ajattelemaan itse kaarteissa eteen, suunnanvaihdoksissa eteen, väistöissä ja taivutuksissa eteen. Nyt se taas tarjoaa mielellään jännittynyttä sykkyrää ihan kaikenlaisesta kommunikaatioyrityksestä - saattaa kyllä lisätä vauhtia pohkeesta ja hidastaa istunnasta, mutta fiilis on koko ajan sellainen ettei satulan edessä ole mitään. Hevonen on ihan kirjaimellisesti jossain minun apujeni takana.

Kun saan sen ratsastuksen lopuksi rehdisti alleni ja eteen, ei minun tarvitse mitenkään kikkailla muodon kanssa tai epäröidä, mitä tapahtuu jos pyydänkin vaikka sivulle. Sinällään lohdullista - ne opitut temput ovat siellä kyllä ja tulevat esiin kunhan perusliikkuminen saadaan taas vakiinnutettua.

Eräs varsin mälsä havainto kuitenkin: meidän satula valuu liikkeessä eteen. Olen osannut vähän odottaakin tätä: vuoden takainen vierailu sovittajan luona antoi jo viitteitä siitä että vielä tulee päivä kun satula ei enää istu. Pena tulee selästään koko ajan kaarevammaksi kun ikää tulee lisää, eikä satula jossain vaiheessa enää asetu sinne niin kuin pitäisi. Nyt tilannetta varmasti hankaloittaa sekin, että kesäläski on nitistetty ja vähäinen työskentely näkyy litteämpinä selkäfileinä. Selkä on siis kahdestakin syystä tyhjempi kuin keväällä ja kesällä. Tästä seuraa luonnollisesti huono kierre, kun herkkä hevonen ei halua liikkua notkealla, pyöreällä selällä jos selkää ahdistaa sopimaton satula. Ja jos hevonen käyttää liikkumiseen vääriä lihaksia, ei selkään voi tullakaan uutta lihasta oikeisiin kohtiin. Eikä se kerran epäsopivaksi tullut satula ala uudestaan sopia sinne selkään. Tämänmalliselle hevoselle ei myöskään auta työntää fylliä ja romaania alle, kun muutenkin hevonen on rungoltaan kuin pallokala eikä satulalle ole ihan sitä optimia paikkaa. Mitä kauemmas satulan irrottaa hevosesta, sitä varmemmin se lähtee pyörimään ja seilaamaan. Ja taas ahistaa, hevosta ja ratsastajaa.

Hetkinen, mikäs miniratsastaja se sieltä pilkistää?
Jep. Yritin mahdollisimman pitkään pitää jälkikasvuni ei-hevostyttönä. Tyyppi täyttää seuraavaksi kolme ja tässä sitä ollaan. "Onko nyt minun vuoro ratsastaa?", ja tarraa sitten itse ohjista kiinni. Penalle kaikki kunnia, se vie kallista lastiaan hyvin keskittyneenä ja kilttinä!
PS. Tuonne sivupalkkiin ilmestyi yhteydenottolomake, jos on sydämellä jotain sellaista jota ei halua kommentteihin kirjoittaa. Joulukuusta alkaen olen myös töitä vailla, joten jos kaipaat opettajaa/ratsastajaa tai valvovaa silmää kentänlaidalle kohtuullisella etäisyydellä lounaisesta Hämeestä niin pistä lomakkeen kautta viestiä ja pohditaan ratkaisuja!

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Vielä vähän esteratsastusta

Muutama viikko sitten hyppäsin ratsastuksenohjaajan esteratsastuksen loppukokeen.

Rata on 18 esteen rata jossa on tekemistä koko ajan: 21,5 m linja joka tullaan perusradalla kuudella laukalla ja uusinnassa viidellä; 13 m pikkupystylinja joka tullaan ensin neljällä ja sitten kolmella laukalla; vesimattoeste jolle pitää esittää "liikkeen takana" -istuntaa; kolmoissarja jonka ensimmäisellä osalla lyhyt myötääminen, toisella automaattinen ja kolmannella pitkä myötääminen; 130 cm pitkä trippeli, kapea pysty ja vinoon hypättävä pysty. Estekorkeus pääasiassa 90 - 105 cm. 

Tein näytön samalla kimoystävällä kuin edellisenkin ja arvosanaksi tuli 2 (asteikolla 1-3). Olin rataan tyytyväinen, vaikka virheitä siihenkin mahtui. Kuitenkin suoritin haastavan ja pitkän radan siten että pystyin ajattelemaan ja pitämään mielessäni saadut ohjeet ja opetukset. Tehtävät eivät olleet minulle helppoja ja tämä loppunäyttörata oli jotenkin ollut kaiken pelkäämiseni kulminoituma, jotain sellaista josta suoriutumista olin koko opintoajan ehtinyt epäillä. Radan jälkeen oli niin voittajafiilis kuin vain olla voi! 

Tässä rata videolla. Videossa on muutaman sekunnin katkos, koska kännykästä loppui muisti ja loppu on kuvattu toiseella laitteella. Hypyistä jää näkemättä kolmoissarjan lähestyminen ja a-osa. 


Parasta on, että koin jännitystä, pientä kutkutusta, mutta en pelkoa. Trippeli oli kammottavan näköinen kun harjoittelimme sitä. Sille tullaan pitkällä lähestymisellä isommalla vaihteella ja siinä ehtii tsuumata ja arpoa, osuuko ponnistus vai eikö osu. Mutta treeneissä esteope onnistui (taas!) sanomaan oikeat sanat: Sun täytyy haluta sen esteen toiselle puolelle. Tällä radalla halusin jokaisen esteen yli.

Vielä käyn hyppäämässä 90 cm kisasuorituksen tämän valkoisen herran kanssa, mutta muuten hän on jo siirtynyt toiselle ratsastajalle. Minulle sen sijaan tuli alle todellinen peli: 15-vuotias jättiläinen joka tekee vaativan asiat jos sitä osaa ratsastaa. Toistaiseksi olen keskittynyt siihen, että osaisin a) keventää, b) istua harjoitusravia (oikeasti, aloitin siitä että istuin alas kaksi askelta, sitten kolme, neljä... Ekalla kerralla pystyin parhaimmillaan kahdeksaan askeleeseen harjoitusravia, sitten hajosi pakka ja alkoi holtiton pomppiminen) ja c) pitämään hevosen laukassa itse määrittämäni ajan ilman että se ylitulkitsee apujani ja töräyttää vaihdon tai siirtyy käyntiin.

Mutta aivan ihana hevonen, joka oppi tuntemaan minut kolmen sokeripalan jälkeen. Nyt se huutohörisee kun näkee minun edes vilahtavan käytävällä... Tämän kanssa kohti kouluratsastuksen loppunäyttöä!

maanantai 10. lokakuuta 2016

The Scale of training

"A supple horse: quiet but not sluggish. Active but not hurried." 

Näin hienosti muotoilee Christoph Hess ja jatkaa: Correctly achieved suppleness will make anxious horses more quiet and lazy horses more active.




Scale of training koostuu kuudesta, osin limittäin sijoittuvasta portaasta. Rhythm, suppleness, contact, impulsion, straightness, collection. Ensin on oltava (ensin on koulutettava!) rytmi, suppleness, tuntuma. Kun ollaan hieman edetty ja aletaan kehittää eteenpäinpyrkimystä, on oltava (on koulutettava!) suppleness, tuntuma, impulssi ja suoruus. Ja kun matkataan kohti kantovoimaa, on oltava (on koulutettava!) impulssi, suoruus, kokoaminen. Ilman suoruutta ei ole kokoamista.

Impulssi on apu eteen, ja sitä on seurattava VÄLITÖN reaktio hevoselta. Hidastaminen voi tapahtua hitaammin, "in slow motion", ja siinä voi ja kannattaakin käyttää ääniapua, mutta eteen on mentävä heti avusta. Ja edessä on myös pysyttävä - kaksipäiväisessä klinikassa harjoitutettiin eri ikäisiä ja -tasoisia hevosia pysymään ratsastajien pohkeen edessä ja etsimään ja säilyttämään itse oma tasapainonsa. "Don't help him!"

Musertavaa mutta totta - suurin osa turrista, laiskoista hevosista on ratsastettu sellaisiksi. Jos ratsastaja koko ajan auttaa, tukee, paukuttaa jalalla ja muistuttaa raipalla, ei hevonen lopulta enää halua tai edes osaa mennä itse. Hevonen voidaan herkistää pohjeavulle uudestaan: jalka lähelle, seuraavaksi kevyt kosketus ja jos ei vieläkään tule reaktiota, kunnon pamaus jalalla, ja sitten hevosen on annettava mennä!! EI saa vetää ohjista eikä horjua. Tämä herkistäminen todella toimii jo muutamalla toistolla. Ei naputtelua eikä koputtelua, ei harmaata aluetta. Kosketus pohkeella on apu eteen ja sitä on seurattava välitön reaktio. Myös kuuma hevonen voi olla turta pohkeelle!

Hyvä vinkkiviitonen: laiskaa hevosta ratsastetaan hieman jalka "irti", ja kuumaa hevosta jalka lähellä, ei puristaen, mutta ikään kuin rauhoittavana kuorena. Kuumalla kouluhevosella voi auttaa jalustimien lyhentäminen muutamalla reiällä, jolloin pohkeen saa paremmin lähelle.

Hess halusi nähdä omassa tasapainossaan liikkuvia, iloisia hevosia joiden kehonkieli viestii rentoutta. Se ei tarkoittanut työskentelemättömyyttä, mutta hevosille piti olla selvää, mitä niiltä odotetaan. Ei voi vetää kädellä ja paukuttaa pohkeella; apujenkäytön ristiriitaisuus tekee hevosista onnettomia. Leukakulma auki, hevoselle luonnollinen asento liikkua.

Correct

Incorrect

Liikkeen säännöllisyyden tulee säilyä suoralla uralla ja kaarteissa: no exercise or movement is of value if regularity is sacrified. Rytmistä ei tule koskaan tinkiä. Tempoa voi vaihdella mutta liikkeen on aina oltava rytmissä ja säännöllistä. Hess käytti monesti mielikuvana sitä miltä hevonen näyttäisi liikkuessaan laitumella - se ei kulkisi turpa ryntäissä, otsa edellä. Liian lyhyellä kaulalla liikkuvalla hevosella ei ole edellytyksiä venyttää, ja venyttämistä todella haettiin, saatiin ja nähtiin. Muodon ja tasapainon tulee olla sellainen, että missä tahansa harjoitusvaiheessa hevoselle voi antaa ohjaa ja se seuraa pidentyvää ohjaa pehmeästi eteen-alas, seeking the bit. Ja jos hevonen ei veny ja etsi kuolainta, ei sitä myöskään voi taivuttaa. Tulee kuitenkin muistaa että avoin niska on lopputulos ja avain korrektiin muotoon on aktiivisissa takajaloissa.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen: käyntiä pystyy parantamaan sillä että tekee siirtymisiä ravin ja laukan välillä. Mitä paremmin hevonen säilyy ratsastajan pohkeen edessä etenkin siirtymisissä "isommalta vaihteelta pienemmälle vaihteelle", sitä paremmaksi hevosen käynti muuttuu. Hämmentävää, mutta totta. Ja mitä enemmän harjoiteltiin aktiivisia takajalkoja ja venyttämistä eteen, sitä hienommin hevosista alkoi näkyä swinging; koko kropan läpi kulkeva rento keinunta.

Toinen hyvä ohjistapäästämisharjoitus on yhä kouluohjelmissakin esiintyvä give and retake the reins. Näppärä keino tarkistaa, kantaako hevonen vai kantaako ratsastaja. Se myös estää ratsastajaa tasapainottamasta omaa kehoaan ohjien avulla. 

Täydellinen tunne, se mitä ratsastajat metsästävät: Tuntea sormissaan hevosen takajalat. Hevonen etsii kuolainta ja ratsastaja tuntee sen käsissään, tuntumaa voi keventää tai voimistaa mutta tunne takajaloista säilyy. Tulee tunne pyöreydestä, sillasta selän yli, takajaloista käteen.



PS. Klinikkaan kuului ratsastusosioiden lisäksi pari luentoa. Siellä yksi kuuntelija kysyi Hessiltä: Are you really German? Sama kävi mielessä minullakin, sillä eikös yleinen mielikuva saksalaisesta kouluratsastuksesta ole sellainen, noh, saksalainen? Enemmän, isommin, voimakkaammin, paljon jalkaa ja paljon kättä. Mutta onneksi Saksassa on muutakin!

perjantai 7. lokakuuta 2016

Tervetuloa syksy

Enpä muista olenko koskaan pystynyt jatkamaan laidunnusta näin myöhään. Hevoset tulivat tänään talvitarhaan, ainakin kuukautta myöhemmin kuin yleensä! Eivät ne laitumella ole elokuun puolivälin jälkeen yötä olleet, mutta aamusta iltaan. Viimeisen viikon olen ruokkinut niitä lisäheinällä.

Tarhamaisemassa taas
Mutta hetkinen, mikäs se kuvassa etualalla komeilee?

Kyllä vaan, katos!
Ihan vallan hevosblogiin liittymätön sivujuonne, mutta mulla on maailman paras mies. Se on joutunut hevosnaisen puolisoksi ja hevostilalliseksi ihan vahingossa, ja kun vihjaan että olen vähän miettinyt niin sitten se (mun suihkiessa kaiket päivät koulussa) rakentaa mulle sen mitä olin vähän miettinyt. Nyt kelpaa hevosten olla lipan alla sadesäällä. Tuo pihattomökki on kiva, mutta oviaukko on huono - siihen mahtuu yksi heppa parkkiin eikä sinne sisään sitten kukaan muu pääsekään. Katos toivottavasti tuo avun.

Tehtiin myös uudet heinälaarit, mutta koska projekti on vielä viime silausta vaille, en ottanut kuvia tähän hätään. Kroonisen majavan omistajana päädyimme muuhun materiaaliin kuin lautaan tällä erää...

Muita pikku uudistuksia tälle vuodelle oli esikuivatun heinän vaihtaminen kuivaan heinään. Viime talvena oli vielä kolme päätä ruokittavana ja niillä hyvin kuiva esikuivattu säilyi ihan mallikkaasti, vaikka paalin syömiseen meni sellainen kymmenen päivää. Nyt kun päitä on vain kaksi, en jaksanut enää ressata siitä alkaako paali käydä vai ei, ja sattumalta myös heinänmyyjäni vastasi tiedusteluuni ettei oikein olisi esikuivattua myydä, mutta kuivaa kylläkin. Kuivalla siis mennään. Ensi kertaa teetin myös analyysin heinästä, tuloksia tässä odotellaan!

Rouva Sipuli 20 v. 


Oikeasti halusin kirjoittaa Christoph Hess -nimisen saksalaisen herrasmiehen kouluratsastusklinikasta jota olen saanut seurata kaksi päivää (vielä yksi päivä edessä samaisen gurun sihteerinä tuomarikopissa!) sekä kokemistani oivalluksista ja epätoivosta. Siitä miten kouluratsastajan identiteettini on pohjamudissa, siitä miten tuntuu että epäonnistun aina kun olisi tilaisuus näyttää että osaan ratsastaa ja ymmärrän ratsastuksesta jotain. Siitä miten ratsastin tutkintotilaisuudessa kouluohjelman oikeasti parhaimmalla draivilla ikinä, ja sain hylätyn, ja siitä miten viikkoa myöhemmin uusin saman radan, epäonnistuin kaikessa ja pääsin läpi. Siitä miten aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen törmään siihen, että vika todella on satulan päällä. Tänään, herra Hessin ajatuksista inspiroituneena, ratsastin koulussa hyvin, ja sopersin opettajalle että ei tää oo yhtään sitkeä kunhan mä lakkaan olemasta sitkeä. "Nii-in!!" vastasi opettaja, vähän turhautuneena hänkin. Tiedän, tiedän, sitä hän on koittanut takoa päähäni viimeiset 9 kk, mutta miten helevetin kauan voi kestää että se oivallus todella asettuisi taloksi tähän jähmeään, vanhoihin tapoihin juuttuneeseen kehooni? Ja jos minä kerran osaan ratsastaa siten kuin tänään, hyvin, niin miksen ratsasta niin aina?

Ja siitäkin haluaisin kirjoittaa, miten murheellista on tajuta olevansa aivan alkeissa, ja että ei minusta ehkä koskaan ehdi tulla niin hyvää kuin haluaisin olla. Siitä miten riittämätön on oma kehonhallinta, nopeus, keveys. Ja siitä, mikä epätoivo valtaa mielen kun hetken onnistuu ratsastamaan oikeasti hyvin ja hevonen syttyy ja alkaa liikkua -oikeasti liikkua- ... ja sitten loppuu kahden kierroksen jälkeen kunto istua sitä oikeaa liikettä.

Ääääh miksen harrasta vaikka postimerkkejä.

Lupaan ja vannon avata Hessin klinikkaa vielä, joudun (tai saan) tehdä siitä muutenkin kirjallista tuotosta niin melkein menee samalla vaivalla. Mutta nyt alkaa painaa tämä aamuviideltä alkanut päivä, ja vielä on hepat haettavana sisään ja ruokittavana.

Kauniita syksyisiä päiviä sinulle!

lauantai 1. lokakuuta 2016

Pläts

Mikä nyt mättää kun en tunnu pysyvän Penan kyydissä lainkaan? Putosin taas tänään. Nyt oli jo vähän vaarallista menoa kun Pena ihan todella juoksi ylitseni, mutta toistaiseksi havaitut vauriot ovat vain sinisenliila polvi ja armoton vitutus.

Tilanne oli sinällään tuttu neuvottelu siitä, saanko pitää tuntumaa. Käyntiä mentiin ja Pena vain kuroutui lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi eikä ottanut mitään apuja vastaan kun oli niin jännää. Sitten se lopulta kieltäytyi menemästä mihinkään, ja kun siinä paineistin sitä liikkumaan, se ampaisi miljoonaa pois kentältä. Meillä on vielä kentältä aitaa auki kun ollaan tehty remontteja, ja heti siinä oletetun aidan takana on sorakasoja ja betonimöhkäleitä. Pena syöksyi sinne, minä käänsin jyrkästi pienelle voltille mutta vauhti ei lakannut ja menetin tasapainoni. Putoaminen sinällään ei ollut vaarallinen, mutta pidin kiinni ohjista (tyhmä minä!!) ja kun Pena ei päässyt taaksepäin, se hyppäsi ylös ja eteen ja ylitseni. Näin sen kavionpohjat ja ehdin mennä kippuralle ja ajatella, että nyt sattuu, mutta ei se sitten onneksi osunut minuun pahemmin.

Vitutus on suunnaton siksi, että näissä tilanteissa ei vain saisi pudota. Pena kokeilee tosi usein, täytyykö sen olla avuilla vai saako se vain hiihdellä omia menojaan, jännittyä ja kyttäillä. Sen moovit ovat tutut - jähmettyminen, ryntäys ja yleensä parin toiston jälkeen se pärskähtää ja toteaa että selvä se, tehdään sitten töitä niin kuin sinä sanot, ja homma on sillä selvä. Nyt kun pärähdin tantereeseen ja Pena vieläpä pääsi karkuun ja juoksi laitumelle saakka, arvasin että tuli isompi ryppy oiottavaksi.

Menin selkään heti kiinniottopaikalla, otin ohjat käteen ja käskin eteenpäin. Pena yritti välittömästi uudestaan karistaa minua kyydistä. Eikä ollut kaukana että onnistuisi, sen verran hurjaksi se rupesi loikissaan ja ryntäilyissään. Meni ihan silmittömästi läpi puskien ja kävi polvillaan ojassa ja hyppi ihan vakuuttavasti pystyyn. Juu, laitoin siihen painetta ja se kävi kierroksilla muutenkin, mutta silti. Todella tuhmaa!

Lopulta päästiin takaisin kentälle eikä siellä enää tullut kimpoiluja. Ravia ja laukkaa niin että höyry lakkasi nousemasta korvista (kummaltakin), ja koko ajan selvä tuntuma. Pidätteestä takaisin ja jalasta eteen, ei sykkyrälle. Pieni välihuili ja sama rennommin. Pena oli edelleen aika kiivas, mutta nyt jo totteli apuja.

Huh huh. Omaa tyhmyyttä oli mukana paljon, Pena on ollut liikkumatta taas aika tovin ja oli kovin tuulista ja syksyistä. Laitoin sille korvapallot ja nekin tuntuivat nostavan sen potutuskäyrää aika lailla, mutta ei silti ole soveliasta olla noin tuhma. Minun olisi pitänyt vaikka eilen vähän juoksuttaa alle ettei se olisi ihan noin virtaisa. Minun olisi pitänyt pysyä selässä niin kriisiä ei olisi syntynyt. Harmittaa ihan älyttömästi tällainen painiminen. Päässä vilistää kauhukuvia siitä, kuinka hankalaa on jatkossa kun Pena sai huomata, että "vaikeat" hommat loppuu kun tarpeeksi rimpuilee.

Tuo on niin rasittava eläin joskus! Uh, en vain tiedä kuinka sitä ymmärtäisin. Miksi sille on välillä kaikki niin hemmetin hankalaa. Se osaa olla niin viisas ja kiltti välillä, ja sitten joskus taas se on ihan todellinen apina.