Rasti seinään

Minä pelkuri, rimakauhuinen koulupiipertäjä, hyppäsin tänään tunnilla 110 cm korkeita esteitä. Enkä vain selvinnyt niistä, vaan nautin hyppäämisestä. Eikä minun pasmojani sekoittanut edes se että hyppyvuorossa minua edeltäneellä ratsukolla tuli kommunikaatiokatkos, mistä seurasi kielto ja ratsastajan putoaminen ja esteen hajoaminen. Ei. Minulla oli niin hienohienohieno hevonen, sellainen oikea kone, upea tarkka taitava kokenut tamma jonka sydän sykki hyppäämiselle ja joka vei minut tehtävistä läpi varmuudella kunhan minä tein osuuteni kaarteissa ja itse esteille käännettäessä jäin vain odottamaan. 

Tuli sitten kertarysäyksellä 30 cm lisää korkeimpaan hyppäämääni esteeseen. 80 cm on ollut se maaginen raja, "jättiläinen", ja kun tänään luulin hypänneeni 80 cm mutta se olikin 90 cm, kävi rimakauhurajalleni jotain. Se ohentui ja hälveni ja hävisi. Sitten seuraavalle kierrokselle tuli vielä lisää korkeutta ja minä ajattelin: no, ei tuo opettaja olisi nostanut jos ei uskoisi että selviän. Ja sitten annoin hevosen tehdä oman työnsä ja menin itse mukana.

En tiedä kuinka tätä hehkuttaisin jotta iloni välittyisi tarpeeksi. Olen niin onnellinen näistä tunneista, olen onnellinen siitä että meillä on hyvä ope joka myös nostaa estekorkeutta - koska millä muulla oppii hyppäämään yhtään isompaa kuin hyppäämällä isompaa? Olen iloinen siitä että viimeinkin alan olla siinä hollilla etten pelkää. Vatsanpohjassa vähän nipistelee mutta ei liikaa, ehdin ajatella, ehdin hengittää, ehdin nähdä paikkoja, ehdin jopa vähän ratsastaa esteväleissä. Olen saamassa pelostani niskalenkkiä ja se jos mikä on arvokasta. 

Tämä onnistumisen ja uskaltamisen ilo vie minua eteenpäin vielä monta päivää. 

Mitäs tänne

Ei oikeastaan mitään.

Blogiväsymystä. Ja vähän ihan rehellisesti sanottuna hevosväsymystäkin. Heppailuni ovat viime viikkoina olleet aamulla ulos - illalla sisään -tyyppistä supertarkkaa hoitoa. Ei ratsastamista, ei harjaamista, silittelyäkin tosi vähän. Sellaista rutiinia vain, haavanhoitoa kun haava löytyi, mutta ei muuta.

Elämä on ollut monta vuotta pelkkiä hevosia, ehkä pieni tauko intensiivisestä hevostelusta on tarpeellinen. Tai ansaittu tai jotain, en tiedä, en ole jaksanut oikein ajatellakaan. Ei vain ole huvittanut tehdä minuuttiaikatauluja jotta ehtisi selkään, joten en sitten ole tehnyt.

Vieraiden hevosten lähdettyä olen saanut lisää vapautta hoitaa hevoseni juuri niin kuin itse katson parhaaksi, ja olenkin tehnyt joitain elämää helpottavia ratkaisuja. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa näistä erikseen mutta en tiedä saanko koskaan aikaiseksi. Olen yhdistänyt kaksi tarhaa joten Emmillä ja Penalla on nyt entistä enemmän tilaa. Ruokin ne tosi levälleen jotta kävelyä tulisi mahdollisimman paljon, lisäksi tarhassa on heinäverkkoa, reilusti kuusenhavuja ja mahdollisuuksien mukaan muitakin virikkeitä. Ja jos iskee sadekausi ja tarhanpohjat menee mutaisiksi, yhdistän tarhan vielä kujan kautta kenttään, jotta hevoset saavat olla kentänpohjalla kuivin jaloin. Myös kevään ensimmäiset vihreät on jo nypitty kentän aitojen alta, ja tarkoitus olisi kohta jo päästää hevosia käyskentelemään kesälaitumelle...

Uskon siis että hevosillani on ihan hyvä hevosenelämä vaikka en olekaan niitä juuri liikutellut. Eilen raaputin niistä irtokarvaa pois oikein antautumuksella ja sellainen paineeton hevosen kanssa oleilu tuntui hyvältä. Rentouttavalta. Ehkä tämä tästä taas lähtee uuteen nousuun.



Lievästä hevosväsymyksestäni huolimatta olen käynyt ratsastuskoulutunneilla aina kun vain olen päässyt. Viime tiistaina sain niin mahtavia fiiliksiä, ratsunani oli uusi tuttavuus, suomitamma nimeltä Turnipsi, ja sen kanssa synkkasi ihan mahdottoman kivasti. Hieman epävarma mutta aivan umpirehellinen hevonen, herkkä, reilu. Sellainen hevonen, joka tekee kyllä kun ratsastaja vain on sataprosenttisen varma siitä, että näin tehdään, eikä kyykytä ratsuaan, vaan neuvottelee ja pyytää. Olen pikkuhiljaa oppinut siihen, miltä kropassani tuntuu kun pääni on oikeasti menossa esteelle, ja se on varmasti avainkysymys esteitseluottamuksen löytämiseksi. Muut tuntilaiset harjoittelivat kisoihin ja tehtävinä oli erikoisesteitä ja estekorkeutta hinattiin normaalia korkeammaksi. Ja minä, vellihousujen kuningatar, selvisin radasta jossa oli 80 cm korkea okseri!! Hemmetti että pelotti, mutta pelotti juuri sillä lailla sopivasti että tiesin kuitenkin selviäväni, ja sitten kun kävi juuri niin, niin fiilis oli uskomaton. Vau!

Tunnin päätteeksi käveltiin pieni maastolenkki, kirkkaassa kevätillassa, ja olin niin onnellinen että itketti.

Ei pidä ymmärtää väärin, Pena on ihana ja paras, mutta olen aika monta vuotta kamppaillut sen sätkyilyn ja epävarmuuden kanssa. Sitten kun pääsee sellaisen hevosen selkään joka ei saa paskahalvausta joka asiasta, joka tallustelee jonon jatkona ohja löysällä ja jos hätkähtääkin, niin palautuu ja toipuu nopeasti normaalitilaan, niin... Niin. Sitä alkaa ajatella, että voisihan sitä näinkin harrastaa. En ole ollut mikään suomenhevosfani vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni olenkin pelkästään suomenhevosilla ratsastanut, mutta nyt olen useamman kerran yllättänyt itseni ajattelemasta, että ehkä meille sopisi joku maltillinen, rehti suomalainen puksuttaja joukon jatkoksi. Sellainen kunnon tädinkuljetin jonka kanssa voisi vain puskea läpi risukoista ja pusikoista. Ajan- ja rahanpuutteessa en ole kolmatta hevosta hankkimassa, mutta ajatusleikkinä tämä on miellyttänyt minua kovasti.