Jalkapatikassa

Hiphei.


On taas hetki kun oivallan jotain yksinkertaista jota en vain ole osannut ajatella aiemmin. Vähän niin kuin silloin kun tajusin, että Pena voi syödä kengityksessä heinää kun se kerran helpottaa sen oloa ja lisää malttia seistä.


Tänään oivalsin, että vinkumiseni mahdottomasta maastoilusta on turhaa. Miksi minun pitäisi päästä maastoon ratsain? Siksikö, että maastossa nyt vaan kuuluu ratsastaa? Samalla tapaa kuin hevosen nyt vaan kuuluu malttaa seistä kengityksessä?




Tästä päivästä lukien me alamme maastoilla jalkaisin. Joka tapauksessa Penan kohdalla tie reippaisiin ravi- ja laukkamaastoihin tulee olemaan mahdoton melko pitkä ja tekisimme luultavasti kuitenkin pääasiassa käyntiä, niin miksi en veisi ponia useammin maastoon taluttaen? Jalkaisin tiedän hallitsevani Penan enkä hermostu tai jännity vaikka tulisi tilanne. Eikä tee ollenkaan huonoa minunkaan kankuilleni tarpoa välillä ihan ite.




Aloitimme tänään. Kolme varttia ja reilut kolme kilometriä. Miten pienistä asioista voi tulla onnelliseksi. Onnea tosin hiukan varjostaa se että tietokoneeni sanoi poks ja olen nyt taistellut kaksi tuntia tätä kirjoitusta ja alla olevaa videota eetteriin. Mutta niin iloinen olen kuitenkin tästä ajatusnitkahduksestani että jaksoin kamppailla tekniikkaa vastaan.




Pidemmittä puheitta, linkki videoon:
Lisäys 31.12.2015: Videon näkymisessä vissiin joku häikkä? En osaa korjata kännykällä joten hihkaise jos ei näy, koitan korjailla jahka pääsen jossain koneelle.




Penan kanssa kävelyllä 30.12.2015
(onhan sillä pienoinen alert-tila päällä, mutta koin ponin olevan sen verran hyvässä jamassa että ylipäätään tuli mieleen kaivaa kännykkä esiin)

You stupid thing

Kylläpä voi ihminen tuntea itsensä tyhmäksi, kun tajuaa unohtaneensa peruspalikan ja yrittää sitten koota huojuvaa tornia epävakaalle alustalle ja ihmettelee, miksei onnistu.

Kelien tuomassa käyntitauossa on siis jotain hyvääkin: harjoituksia suunnitellessani välähti päähäni ykskaks tieto siitä, että Pena on taas vino. Eikä vain vino, vaan kiero! Koko viime syksy ja talvi me hinkattiin aika hissunkissun koska halusin Penan muodon auki ja rintakehän ylös. Siinä tohinassa tulin myös suoristaneeksi ponia melkoisesti. Kahlasin Science of Motion -asioita läpi ja keskityin tuntemaan.

Nyt olen innolla vain lisännyt ja lisännyt juttuja ja unohtanut sen peruspilarin: suoruuden. Toiminnallisen suoruuden, jos tarkkoja ollaan.

Minä en yritä tästä kirjoittaa sen enempää, Niina on tehnyt sen jo, käy kurkkaamassa TÄÄLTÄ. Pena tosin kiertää rintarankaansa koko ajan vasemmalle mikä ilmeisesti on hieman epätyypillisempi suunta, mutta juuri tästä syystä se satula killii siellä vasemmalla edessä, ponin perä huitelee vasemmalla ja minulla on olo ettei vasemman istuinluun alla ole kuin tyhjää. Sitten kun tällä tavoin kiertynyttä hevosta yrittää asettaa tai taivuttaa oikealle, luiskahdan minä ihan tyhjän päälle vasempaan, satula kippaa sinne eikä asetusta vain yksinkertaisesti saa aikaiseksi oikeasta kohdasta. Voisin laittaa ruksin jokaiseen Niinan listaamaan tunnusmerkkiin, paitsi että meillä suunta on toinen.

Palaamme perusteisiin. Hiipimään etenemään hidasta aktiivista, hakemaan ponia sinne vasemmankin kankun alle. Tänään jo hiivittiin mentiin hidasta aktiivista käyntiä ja vähän mummoraviakin (vaikka asvalttia se kenttä edelleen on) ja kun keskityn tuntemiseen, löydän sen mitä haen. Se on Penalle taas supervaikeaa, lihasmuisti on vahva, poni hakee, huojuu, yrittää, pyytää miettimistaukoa. Väärä kierto palaa uudestaan ja uudestaan, mutta kun saan oikaistua ponin rintarangan alleni suoraan, poni levenee, vasen lapa tulee samaan tasaan oikean kanssa ja poni oikein puhaltaa ja pärskii. Tuntuu vissiin mukavalta olla vähän vähemmän kierossa ainakin hetken.

Keskittynyttä hiippailua

Niinhän se tuli

Pakkanen. Ja tietty juuri hankalimmalla tavalla: ensin sataa vettä vuorokauden ja sitten pikavauhtia pakkaselle. Joulupäivän iltana lanasin tuulessa ja pimeässä kenttää ja välillä näytti kuin yrittäisin saada järveä asettumaan. Lanaaminen kuitenkin kannatti - kenttä on nyt tasainen, vaikkakin kova kuin asvaltti. Vielä paskempi vaihtoehto olisi että se olisi kova JA röykkyinen, silloin siinä ei pystyisi ratsastamaan edes käyntiä.

Vähän huonoon saumaan tämä pakkanen nyt tuli - Pena huilaili joulunpyhät ja joutuu nyt siihen päälle himmailemaan käyntiä kunnes tulee lunta tai pakkanen lauhtuu. Tahtoo sanoa, että vähän kertyy pölöenergiaa kun röykkyisessä tarhassakaan ei viitsi juuri liikkua. Tänään tosin tehtiin käyntitreeniä kentällä ehkä 45 minuuttia ja olin Penaan tosi tyytyväinen. Työn alle joutuu nyt pysähdykset (ei saa tulla kättä vasten ja heti ekasta merkistä pitää lähteä eteenpäin hyvää käyntiä eikä valua ja kiemurrella), väistöt ja niissä matala, rento kaula sekä lupa vaihtaa asetuksen suuntaa ilman että muu muuttuu, sekä takaosakäännökset, joita harjoittelen nyt "kuin laukkapiruetteja" eli ihan oikeasti kooten ja vaatien. Lisäksi jumpataan käyntiä eteen ja takaisin kiinni.

(Huomaatteko, ainakin yritän asennoitua positiivisesti siihen että tämänhetkinen sääennuste näyttää meille ainakin kymmenen päivän kävelyjaksoa, koska lunta ei luvata mutta pakkasen pitäisi pysyä.)

Tämänpäiväinen tyytymättömyysannos tuli sitten ratakierroksella kenttätyön päätteeksi. Pena lampsi puoli kiekkaa ihan löysällä ohjalla, mutta lietsoi itsensä takakaarteessa ihmeellisen töröilypaniikkiin, veti itsensä aivan lyhyeksi ja kivikovaksi ja sipsutti kaikkia apujani päin puoliksi ojaan, jolloin päädyin jalkautumaan ennen kuin se hyppäisi siellä pystyyn ja poistuisi horisonttiin. Hetki pyörittiin pienellä sykeröllä ympärilläni enkä antanut Penan pysähtyä ennen kuin kierrokset hiukan laski. Sitten leipäpalkka ja takaisin kyytiin. Nyt oli hiukan notkeampi kaula ja jaloilla sai koskea kylkiä ilman että koko koni uhkasi räjähtää, ja päästiin kohtalaisen yhteisymmärryksessä takaisin pihalle. Aikataulu esti sakkokierroksen joten kompromissiin oli tyytyminen.

Nämä ovat niitä aikoja kun toivon, että olisi vetohevonen ja sille ratsastaja, voisi maastoilla ohi näistä onnettomista kenttäkeleistä. Tai että olisipa oma traileri jolla ajaa maneesille ratsastamaan. Tai että olisipa Pena sellainen hevonen, jonka energiaa voisi purkaa reippaalla sänkipeltorevittelyllä.

Vuosi 2015

Tammikuussa

ollaan oltu löysänlaisesti treeneissä kiinni. Oma motivaationi tuntuu olleen kadoksissa ja kehnot kelit olivat haitanneet harrastamista. Kirjoittelin silloin, mitä Penan ruokavalioon kuuluu ja voisinkin päivitellä noita juttuja nyt vuotta myöhemmin.

Heinillä tammikuussa

Helmikuussa

laitoin talliyritykseni pois ja jätin kotiin vain Penan ja Emmin. Tähän elämänmuutokseen liittyen ajatukseni olivat kaikkialla muualla paitsi omassa harrastamisessa, mutta näköjään ollaan ainakin kerran päästy hankitreeniin pellolle. Kirjoitin myös hevosen hikoilemisesta ja aloitin estetunnit ratsastuskoulussa.

Hangessa helmikuussa

Maaliskuussa

on murehdittu hevosten maan tonkimista ja mupeltamista. Ja surkuteltu taas kelejä ja sitä, että olen treenaillut yksinäni, kun openi oli äitiysvapailla. Koko talvikauden 2014-2015 treenasinkin pääasiassa yksin, mikä tavallaan oli oma valintani ja tavallaan ei. Tein tuona aikana mielestäni aika isoja säätöjä Penan muodon suhteen ja koin, että halusin työstää sitä omassa rauhassani ilman, että tehtävät ja niistä suoriutuminen ajavat hyvän muodon saavuttamisen yli. Me siis hinkkasimme paljon vain suoraa uraa ja opettelimme olemaan ohjalla ja pohkeella ja läsnä. Maaliskuussa Pena raspattiin ja rokotettiin ja meillä kävi uusi kengittäjä vakkarikenkääjän loukkaannuttua. Pohdin myös omia heikkouksiani esteratsastajana ja aloitin "oikeiden ihmisten työt" jolloin arjen aikatauluttaminen kävi melkoisen haastavaksi.

Realismia maaliskuussa

Huhti- ja toukokuussa

olen yhteensä kirjoittanut blogiin 4 kertaa. Kertoo siitä, että olin aika väsynyt, henkisesti ja fyysisesti. Talliyrittämisestä luopuminen oli iso paukku, mutta muutoksen merkitys on hiipinyt ymmärrykseeni vasta viiveellä. Kevät oli hankala ja raskas ja hevoset jäivät vähälle huomiolle. Ratsastuskoulussa kuitenkin kävin silloin kun pääsin, ja hyppäsin ensimmäistä kertaa 110 cm esteen.

Kesäkuussa

ei juuri ole ollut virkeämpää menoa blogin puolella, merkintöjä on tehty 3 kpl. Olin kuitenkin pitkän tauon jälkeen kiivennyt Penan selkään ja todennut, että se on minulle mittaamattoman rakas, vaikka uupumuksessani olin jo pohtinut sitäkin, jaksanko ja haluanko tahkota sen kanssa eteenpäin kun aika ja voimavarat harrastamiseen ovat vähissä. Olen kirjoittanut että koen oppineeni ratsastuskoulussa ratsastamaan ja laukkaamaan, ja tulleeni esteratsastuksen myötä paremmaksi kouluratsastajaksi. Kesäkuussa meille tuli laitumelle muutama "ylimääräinen" hevonen ja tuntui taas kotoisalta kun oli lauma hoidettavana. Totesin että tilapäiskengittäjä nro 1 oli virhevalinta ja löysin tilapäiskengittäjän nro 2, josta näyttäisi nyt puoli vuotta myöhemmin tulleen meidän uusi vakkarikengittäjä.

Heinäkuussa

olin juuri pääsemässä ratsastamisen ja valmentautumisen makuun uudelleen kun Pena polkaisi kannalleen jättimäisen haavan, jota paranneltiinkin seuraavat 2,5 kuukautta. Ja paria päivää myöhemmin Pena polki kengän niin että käänne upposi anturasta sisään. Käärimistä, huuhtomista, putsaamista, koppihoitoa ja sairastarhaa. Kaikkien näiden episodien jälkeen Pena oli hetken kengätön ja kulutti onnettomat takakavionsa vielä onnettomammiksi. Alettiin taas kengittäjän kanssa rakentaa hevosta uudelleen kavioista ylöspäin.

Haava heinäkuussa

Elokuussa

blogin kirjoittaminen on alkanut taas maistua ja elokuu olikin vuoden 2015 aktiivisin kuukausi, 15 kirjoitusta. Olen esitellyt Emmin ja käynyt sillä koulukisoissa nappaamassa kakkossijan, ja kuukauden sairastauon jälkeen palannut Penan selkään. Ollaan hiukan hypätty ja pohdittu liikkumista ja vinoutta ja päädytty siihen, että todennäköisesti tuntemusteni syynä on kavioiden seurauksena kipeytyneet sekundääriset paikat. Hammaslääkäri on taas käynyt (ja minä olen hoitanut sen keikan näemmä ihan oppikirjan mukaan, kröhöm...) ja olen päässyt kiinni ratsastamiseen ja alkanut hinata Penan suoritusten vaatimustasoa ylöspäin ja saavuttanut siten hienoja fiiliksiä ja oivalluksia. Penalla kävi kylässä ponifanit Noora ja Liisa. Alettiin kengittäjän johdolla korjata Penan vinoja takakavioita erikoiskengityksellä.

Emmillä kisoissa elokuussa

Murheenkryynit

Syyskuussa

lähtivät kesävieraat, paitsi yksi jäi tänne eläköitymään, openi Sisse-tamma. Kolmen hepan voimin talveen siis. Aloitin estesatulan metsästyksen ja ostin lopulta Penan hankalaan selkään sokkona (!!!!) edullisen käytetyn satulan joka sopi (!!!!!!). Kirjoitin juoksuttamisesta ja aiheesta käytiin tosi hyvää keskustelua kommenttikentän puolella. Tähän asiaan päivityksenä voin sanoa, että en ole koko syyskautena juoksuttanut Penaa liinassa kertaakaan, enkä koe että kumpikaan meistä olisi jäänyt jostain paitsi. Sen sijaan ollaan kävelty taluttaen paljon enemmän, ja olen mennyt ratsastamaan kiireisissäkin väleissä. Irtona Pena on juoksennellut toisinaan, ei kuitenkaan edes viikoittain. Syyskuussa on vielä ratsasteltu t-paidassa. Olen edelleen nostanut vaatimustasoa ja saavuttanut tuloksia - Pena on ollut melkoisen komean näköinen ja -tuntuinen! Ylipäätään treenamiseen on tullut hieman enemmän suunnitelmallisuutta, ja pohdin myös treeniä ja lepoa. Syyskuussa Pena kävi kanssani kahdesti ratsastuskoulussa tunnilla, sileällä ja esteillä, joista ensimmäinen meni yli odotusten ja toinen päin pyllyä siitä syystä että kuski oli vaan niin nössö ja pelkäsi hypätä omalla hevosellaan.

Syyskuussa komeana

Lokakuussa

syksy oli kauneimmillaan ja keli aurinkoinen ja kuiva, ja me otettiin alkukuu hiukan höllemmin. Ratsastettiin ja käveltiin sänkkärillä ja radalla. Kengitettiin takasiin rengaskenkä alle ja mietittiin taas, johtuvatko hiukan epämääräiset vibani kavioista vai onko poni muualta kipeä ja tarttisko koulusatulalle tehdä jotain. Ratsastaessa vaadin selvästi enemmän itseltäni ja myös ponilta, ja kaikkinensa tekemisessä oli hyvä, uudenlainen draivi. Hyppäsin viikoittain. Hyvä syksy!

Lokakuussa sänkipellolla

Marraskuussa

alkukuun hyvä fiilis vaihtui pieneen huoleen ja epäuskoon, onko poni ihan kunnossa. Penalla kävi hieroja, joka antoi mieltälämmittävää palautetta Penan lihaksistosta ("tämä on lihaksistoltaan parhaiten rakennettu ratsu jota olen vähään aikaan hoitanut"), mutta vahvisti mietteeni siitä, että satula kippaa vähän eteen ja vasemmalle ja että syy tähän on ehkä osin satulassa itsessään ja osin siinä, miten takajalat työntävät. Toinen kinner oli vähän lämmin ja aloin seurailla niitä ja totesin, että lämpöily tulee ja menee ja vaihtaa jalkaa välillä, ja että ehkä loppuviimein kyse on kuitenkin edelleen sieltä kavioista ja kaikki oireet ovat seurausta siitä, että korjaavalla kengityksellä väkisinkin jalan asento vähän muuttuu ja paikat kipeytyy. Marraskuussa keskusteltiin pelkäämisestä, satula lähti toppaajalle ja kengittäjä kehui että Pena alkaa jo osata käyttäytyä kengityksessä.

Joulukuussa

kirjoitin vakuutuksista. Kyseinen kirjoitus oli ensimmäinen Facebookiin levinnyt tekstini ja se on tällä hetkellä luettu 4000 kertaa. Liitin blogini Jalustin.nettiin. Sain tiedon että pääsin opiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi. Kentälle tehtiin uusi aita. Penaa ratsastelin estesatulalla ja lopulta sain koulusatulankin takaisin toppauksesta ja totesin, että hyväksi tuli. Lopetin ratsastuskoulutunnit, tipahdin Penalta ja koin että Pena alkaa taas liikkua paremmin. Juuri ennen joulua pusersin pari intensiivistä treenipäivää kokoamisen ja vastalaukkojen parissa ja olin Penasta kovin onnellinen ja ylpeä.




Mitä jäi käteen?
Päällimmäisenä tunne, että olen ison harppauksen edempänä kohti parempaa, oivaltavampaa ratsastusta. On hiukan sääli tajuta, miten paljon enemmän Penasta olisi saanut irti, jos en olisi itse tehnyt niin hassusti aikaisemmat vuodet. Toisaalta taas Pena on viimeisen vuoden aikana kasvanut oikeasti aikuiseksi hevoseksi ja rupeaa mielestäni vasta nyt olemaan henkiseltä kestävyydeltään sitä luokkaa, että sen kanssa voi vetää tiukemmalla ruuvilla ajoittain. Ja onhan Pena minun harjoituskappaleeni, ensimmäinen nuori hevonen jota olen rakentanut itse eteenpäin, eikä mitenkään helppo tyyppi sellaiseksi.

Olen myös käynyt läpi aikamoista mielen myllerrystä ja hakenut suuntaa johon lähteä ja väsynytkin melkoisesti. Mutta ehkä se suunta on kuitenkin hevoset, ja ehkä minulla kuitenkin olisi jotain annettavaa alalle, jossain ja jollain tavalla.

Jos yritän summata näitä mietteitäni yhteen lauseeseen, joudun turvautumaan lainattuihin sanoihin (mutta kun siinä vain on niin suuri totuus):

Jos haluat onnistua hevosesi kanssa, rakasta sitä. 

(Anna Andersen)

Ihanaa joulunaikaa kaikille blogin lukijoille!

Ratsastuskentän uudet aidat

Tovi sitten kerroin, miten majavahevosemme söivät kentän aitaan reiän. Pikapatentilla suljin mahdollisen pakoreitin ja estin samalla norkoilun siinä parhaassa (järsintä)paikassa, joten majavahevoset päättivät korostaa viestiään ja syödä reiän vielä toiseenkin kohtaan. Sitten meni hermo ja heposet saivat siirtyä takaisin tarhan mutaan (no ei aivan, yksi tarha on ollut käyttämättä tämän syksyn ja on pohjaltaan toistaiseksi vain märkä, ei mutainen, ja sinne hevoset sijoitin).

Uutta aitaa ruvettiin tekemään kukkaronnyörit piukalla, koska ylimääräistä rahaa ei juuri nyt vain ole. Tässä siis tällainen säästävän tekijän laskelma, koitan mainita myös ne kohdat joissa olisi voinut tehdä paremmin ja kalliimmin.

Meidän kenttä on iso, 64 x 28 m. Toisella pitkällä sivulla on lato, n. 16 m. Portinpaikkoja on kaksi, varsinainen kulkuportti sekä portti josta pääsee tarhan varaportille. Halusin tehdä kentälle sähkölanka-aidan, jotta majavakäytökselle ei olisi edellytyksiä sikälimikäli tulee taas sellaiset kura-ajat, että haluan tarhata hevoset kentällä. Aidan tulisi olla riittävän korkea jotta irtojuoksutustilanteessakaan ei tekisi mieli ponkaista yli, ja jos joskus tulee lunta niin siltikään aidan yli ei pääsisi astumaan. Täällä peltojen keskellä myös tuulee aina, joten leveä nauha olisi vaatinut vielä tiuhemman tolpituksen jotta lepatus ja venyminen olisi saatu haltuun. Tässä pohjustus tehdyille materiaalivalinnoille. Totta kai kokovalkoinen lauta-aita on se Oikea Kentänaita, mutta näillä vaatimuksilla, tällä käytettävissä olevalla rahalla ja ajalla sekä vuodenaika huomioon ottaen en nyt lähtenyt sellaista toteuttamaan.

Tolpat meillä oli ennestään. Puiset lankkutolpat joista olisi saanut pitkäikäisemmät, mikäli ne olisi kyllästetty ja niiden pystytykseen olisi käytetty tolppakenkiä. Nyt tolpat lyötiin maahan sellaisenaan (teroitettu kärki oli). Toisaalta, vaikka tolpat tähän kentänaitaprojektiin maksoivat nolla euroa, niin joku muu puutolppaa vaativa projekti tulee sitten maksamaan vähän enemmän, koska tähän meni kaikki varastossa olleet tolpat (42 kpl) ja pari piti sahata lisääkin. Tolpat lyötiin maahan 4,5 metrin välein. Valkoisen maalin ne saavat ensi kesänä.

Uusi aita otettiin n. 40 cm sisään vanhasta aidasta, jotta olisi vähän vähemmän töitä siimaleikkurille kesällä...

Älkää antako kuvien auringonpaisteen hämätä - hommaa tehtiin vähintään yhtä monesti kaatosateessa ja sellaisessa tuulessa että jos ote herpaantui jostain tavarasta, sen sai noutaa naapurista.

Eristimiksi valitsin halvat. Niillä oli myös hauska nimi, vimpulaeristin. Johan siinä on tarpeeksi perusteluja, eikö! Nauloja meillä oli iso looda ennestään, joten niillekin tähän laskelmaan nolla euroa.

Eristimet ja tarvikkeet

Siinä hän nyt on

Vanhan aidan purku oli yllättävän helppoa. Pari paukautusta vasaralla ja lautajuoksut tippuivat tolpista. Tolpatkin irtosivat märästä maasta tosi vähällä kiroilulla. Roskalaudan poisvienti oli paskamaisin osuus. 

Romulaudat pois. Toisilla Avantti, toisilla Nissani

Sähkölangaksi valikoitui 4 mm köysi. Olisin voinut ottaa kestävämpää ja kalliimpaa kuusimillistä, mutta se ei olisi mahtunut halpoihin eristimiin joten piti tyytyä tähän. Langan halusin kolmeen juoksuun, ylin 140 cm maasta, keskimmäinen 95 cm maasta ja alin 50 cm maasta. Jos joskus haluaa hifistellä niin väleihin voi vielä lyödä laudat ja sutia sitä valkoista maalia. Köyden menekiksi laskin 184 m * 3 (kentän ympärys ilman ladon osuuden vähentämistä kertaa kolme) eli 552 m.

Agrimarket palveli

Pääkulkuporttiin ostin venyvät kuminauhaveräjät, ja koska olin pihi, ostin niitä vain kaksi vaikka lankajuoksuja on kolme. Funktiona tässä taas mahdollisimman vähän lepattavia ja roikkuvia osasia.

Kustannukset:

Aitaköysi 2 * 300 m rulla yht. 62,20 e
Vimpulaeristimet 100 kpl laatikko 9,30 e (kotivarastoista kulmatolppiin paremmat eristimet 12 kpl)
Veräjänkahvat 2 kpl yht. 5,80 e (aivopieru tässä kohtaa, piti ostaa kolme mutta ostinkin vain kaksi, onneksi kotivarastoista löytyi täydennys)
Veräjäeristin 4 kpl laatikko 6,70 e (siis ne mihin portin kahva tulee kiinni)
Elastinen veräjä 2 kpl yht. 44,60 e

Hankinnat yhteensä 128,60 e

Laskelmasta puuttuu vielä ensi kesän maalit sekä kentän kirjaimet, ja mahdolliset lautajuoksut.

Työtunteja tähän projektiin meni kahdella ihmisellä aivan liikaa, mutta meillä olikin jaloissa yksi ahkera alle kaksivuotias, joka joko varasti mittanauhan, heitteli eristimet jorpakkoon, istui vesilammikkoon, hukkasi hanskansa, hävisi näkyvistä tai muuten vaan hankaloitti piristi työntekoa. Sanotaanko näin että jollain viikolla aloitettiin ja jonain toisena lopetettiin.

Mutta nyt on valmis! Aita on siisti, joskaan nelimillinen lanka ei oikein näyttäydy valokuvissa vaan häipyy taustaan. Pena tyyppasi kentän irtojuoksemalla heti tuoreeltaan ja hyvin pysyi aitain sisäpuolella. Ylin lanka oli tarpeeksi korkealla joten ärsyttävää aidan yli notkumista ei esiintynyt. Sähköähän tässä ei normioloissa kierrä, mutta jos sille on tarve, ei tarvitse kuin vetää yhdistävä rautalanka tarhasta niin jo räpsyy.

Eläköön ratsastuskoulu!

Olen ratsastanut 21 vuotta, joista viimeiset 16 pääasiassa omalla hevosella. Tämän vuoden helmikuussa varasin vakiotunnin ratsastuskoulusta ja palasin hattu kourassa sinne hevostelun alkulähteille. Halusin oppia hyppäämään. Halusin tulla rohkeammaksi. Halusin saada rutiinia ja halusin saada sitä varmalla hevosella jonka kanssa ei tarvitse arvailla, mihin suuntaan se mahdollisesti kimpoaa.

Nopealla laskutoimituksella olen tämän vajaan vuoden mittaisen ratsastuskouluekskursioni aikana ratsastanut yhdeksällä minulle uudella hevosella. Näistä kolme on ollut puoliverisiä ja loput kuusi suomenhevosia. Pääasiassa minulla on kuitenkin ollut 1-3 vakiratsua joilla olen mennyt enemmän.

Tällä viikolla ratsastin viimeisen ratsastuskoulutuntini, sillä, hassua kyllä, pyörä pyörähtää nyt sillä tavoin että minusta tulee opintojeni ajaksi opettaja tuossa samaisessa ratsastuskoulussa.

Mitä jäi käteen kuluneesta vuodesta?

Vaikka mitä! Rehellisesti sanoen en usko, että olisin päässyt ratsastuksenohjaajaopintoihin ellen olisi satsannut esteratsastuksen opetteluun ja ruvennut käymään tunneilla. Työtä on vielä edessä ihan hurjan paljon, jotta oikeasti olisin sillä tasolla jolla valmiin ratsastuksenohjaajan tulee olla, mutta verrattuna silloin helmikuussa hypänneeseen Sannaan on tämä joulukuun Sanna paljon rennompi, rohkeampi, tasapainoisempi ja enemmän menossa kohti tehtäviä. Hyppypelko on pienentynyt liki olemattomiin - en enää hyperventiloi jokaista kuuskytsenttistä estettä vaan pystyn tekemään ratkaisuja hevosen selässä (ei ne läheskään aina ole oikeita, mutta ratkaisu se on huonokin ratkaisu...).

Älyttömän iso plussa on myös se, että olen saanut ratsastaa erilaisia hevosia ja ollut sitä myöten pakotettu tutustumaan hevoseen, sen laukkaan, säädeltävyyteen, rytmiin, hyppyyn ja tapaan reagoida hyvin nopealla aikataululla. Ratsastustunti on kuitenkin vain 60 minuuttia alku- ja loppuverryttelyineen, joten sellaiseen kouluratsastajan rakastamaan pikkutarkkaan piperrykseen ei vain ole ollut aikaa. En ole alun jälkeen jännittänyt uusia hevosia, vaan lähtenyt heti ensimmäisestä käyntiaskeleesta alkaen rohkeasti tutustumaan, millainen peli minulla on alla. Ratsastuskoulun hevoset toki ovat tässä suhteessa aika helppoja - ne eivät villeile eivätkä hätkähtele, ne ovat tehtäviensä tasalla ja suorittavat vaikka ratsastaja ei olisikaan aina ihan kartalla.

Oma kokemukseni ratsastuskouluhevosista on ollut tosi positiivinen. Olen tavannut omilla jaloillaan liikkuvia, työhönsä motivoituneita ja kilttejä hevosia, joiden hyvinvoinnista pidetään huolta. Olen tuntini jälkeen jäänyt kylmäämään jalkoja ja käärimään lämpöpinteleitä, olen vetänyt BOT-loimea päälle ja niin edelleen. Tottakai hevosten lihaksistossa näkyy se, että työ on yksipuolista eikä sitä aina tehdä "oikeilla" lihaksilla, enkä aina ole ymmärtänyt miksi jollain hevosella täytyy olla apuohja joka tunnilla, mutta pääasiassa olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvinvoivilta ratsastuskouluhevoset ovat näyttäneet ja tuntuneet. Niihin on saanut oikein hyvin kontaktin sekä selästä että maasta, eli ainakin omalta kohdaltani sellainen silmät lasittuinena kiertää kehää -stereotypia joutaa romukoppaan.

Pääasiassa tuntien estetehtävät on suoritettu maltillisella 60-80 cm tasolla, mutta olen hypännyt korkeimman esteeni ikinä eli 110 cm noilla tunneilla, sekä useampana kertana 90-100 cm kokoisia esteitä. On nähty vesimattoa, kapeaa estettä, laineita, laatikoita ja johteita jos jonkinlaisia. Hypätty ulkokentällä ja maneesissa, ja ryhmäni oli käynyt myös maastoesteillä mutta valitettavasti minä en sillä kertaa päässyt tunnille.

Ja kermana kakun päällä, tämä "uusi harrastus" antoi minulle vapaa-aikaa! Kun omat hevoset on omassa pihassa, on siinä aina kuitenkin kotiasioiden tavoitettavissa. Mutta kun lähden toiselle paikkakunnalle, saan olla ihan omissa oloissani koko harrastusajan. Tuoreelle äidille on ollut todellinen henkireikä päästä edes epäsäännöllisesti muutamaksi tunniksi kotoa pois, keskittymään vain itseensä.

Ei pidä ollenkaan aliarvioida ratsastuskouluja - vaikka minulla on melkoisen laaja hevososaaminen taustalla, koen että sain älyttömät määrät uutta oppia olemalla hetken tavallinen tuntiratsastaja. Vastedes aion aina jakaa ratsastuskoulujen ilosanomaa, jos kohtaan jonkun jolla on halu kehittyä tai rohkaistua.

Koulusatulan paluu

Luonnoksissa majailee pari pidempää ja asiasisällöltään rikkaampaa tekstiä, mutta koska olen oman blogini keisari, haluan kuuluttaa kaikelle kansalle ilouutisen: koulusatulamme palasi toppaajalta muhkeana, pehmeänä ja ryhdikkäänä, ja tämän aamun valmennuksessa minulla oli taas allani iloisena ja positiivisena työskentelevä poni.

Hetken sain estesatulan jäljiltä järjestellä omia palikoitani, mutta Pena liikkui hienolla draivilla, tuli pyöreäksi ja antoi nostaa itseään sieltä ylöspäin. Tehtiin pieniä jumppaavia avo- ja sulkutaivutuksia uralla ja Penaan sai taas koskea ja vaikuttaa ilman että se jännittyi lavoistaan ja kaulastaan. Minulle perstuntuma satulassa oli pehmeämpi ja mukavampi kuin ennen toppausta - harjoitusravissa tuntui suorastaan kuin istuisin pehmeillä, joustavilla tyynyillä. Viimeistään laukassa huomasin, että nyt oma painoni pysyi päkistämättä siellä missä pitääkin ja sitä myöten jalat asettuivat nätisti lähelle kylkiä. Tuntui siis, että pohjetta oli helppo käyttää nopeana ja kevyenä, kun jalka oli automaattisesti siinä missä pitääkin. Laukka oli hyvää, ravi oli hyvää, ponia pääsi taivuttamaan ja työstämään ilman että se ahdistui tai tulisi tunne ettei se pysty. Enpä voisi tyytyväisempi olla! Money well spent!

Ja koska hyvästä työstä kuuluu antaa kiitos sen tekijöille: Kiitos valjasseppä Anu Kylä-Kaila sekä minua aina ahkerasti palvellut satula.com! (Tämä ei oo maksettu mainos vaan ihan tavallisen pulliaisen aito mielipide.)

Kurkkaus joulukuiden puoliväliin

Varastin idean Vipsun blogista.

Joulukuun puolivälissä vuonna 2014...

... olen narissut keleistä. Manannut sitä että sataa vettä ja seuraavana päivänä jäätyy eikä kentällä voi tehdä mitään. Kertonut että marrasväsymys jatkuu joulukuulle ja sitten vähän pilkauttanut motivaatiotakin. Antanut Penan elellä kevennettyä joulukuuta.

Joulukuun puolivälissä vuonna 2013...

... olen ollut runsaasti raskaana ja kaivannut hevosen selkään! Pena oli tuolloin jo muuttanut valmentajani talliin ja minä taapersin kolkyt-ja-jotain -viikkoa suuren raskausmahani kanssa viimeisiä työpäiviä ennen äitiyslomaani. Murehdin, palautuuko kroppani koskaan enää ratsastuskuntoon ja painanko ikinä enää saman verran kuin ennen raskautta (palautui se ja painan kyllä). Olen ollut moikkaamassa Penaa ja todennut että se käyttäytyy vieraassa tallissa kuin sika, kuopii ja häslää.

Joulukuun puolivälissä vuonna 2012...

... Pena on ollut sillä rankimmalla hiekanpoistokuurillaan, kun sen suolesta oli löydetty 40 cm x 8 cm hiekkapatsas. Poni on ollut kipeä ja olen pähkinyt mahahaavan mahdollisuutta ja sitä, mikä mahakivun aiheuttaa (no, sen aiheutti hiekka ja kun hiekasta tuolloin päästiin eroon, ei sitä ole ollut enää uudestaan ja myös mahahuolet jäivät aika mukavasti taakse, vaikka aikaa se otti). Olen liikuttanut Penaa eläinlääkärin ohjeen mukaan ja surrut, kun poniin sattuu. Pakko oli ottaa myös toinen kuvakaappaus blogipäivityksestä, jossa kerron että 16. joulukuuta on ollut lunta niin paljon että kentällä on pystynyt tekemään hankikahluutreeniä! Oho!

... ja vielä hiukan villimpi

Pieni pakkanen, pikkuisen lunta ja aurinkoa. Eipä ole näin kaunista keliä vielä tänä talvena nähty!

Siispä poni satulaan ja radalle.

Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.

Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.

Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.

Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.

Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.

Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.

Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä. 

Hiukan villi

Hopsista, onpa ollut paatoksellista asiaa viime kirjoitukset! Nyt arkisempiin tunnelmiin.

Missä menee Pena? Penan kanssa ollaan menty laukkaa. Ja laukkaa ja laukkaa. Yritän pysyä positiivisena ja ajatella, että vielä tulee talvi ja jäätikkö ja sitten ei ehkä pysty vähään aikaan tekemään laukkaa. Joten nyt kun pohja on vielä hyvä, niin ollaan keskitytty treeneissä laukan vahvistamiseen. Laukkaa eteen ja laukkaa takaisin, voltteja ja rehellistä taipumista laukassa ja valmennuksessa jopa pientä "laukkaväistöä". Ja kai sekin eräänlainen saavutus on, että tänään, joulukuun kahdestoista, hyppäsin ulkokentällä. Pohja siis oli vain hieman raskas, muuten ihan kelpo miniesteharjoitteluun.

Eipä näistä reeneistä jäänyt kauheasti kerrottavaa jälkipolville. Pena olisi halunnut olla vähän villi ja minä olisin halunnut olla vähän tosikko ja harjoitella laukanvaihtoja suunnanvaihtoesteillä. Penan energia riitti siihen villeilyyn ja kun se pöty loppui, poni meinasi että kyllä kuski hänet kampeaa yli noista nelkytsenttisistä, itte ei tartte mittään. Aika rääppimistä siis.

Ihan eka hyppy hieman villillä ponilla

Jep.

Sitten kun laitoin vähän painetta ja sanoin että nyt ne koivet liikkuu vaikka minä pidänkin pakettia kasassa, Pena suuttui.

Jaa mutta enpäs menekään jos käyt käskemään.

Joo en mene. 

No. Kyllä me lopulta rämmittiin pari ihan kelvollistakin pikkuhyppyä, mutta tähän estehommaan olisi joku napakka intensiivikurssi nyt poikaa. Vaikkapa jossain maneesissa ihanalla pohjalla ilman toppatakkia ja välikalsareita.



Muutoin olen ollut Penaan ihan tyytyväinen. Se on yrittänyt olla treenien alkuun vähän laiska ja kyttäillä ja kipitellä, mutta kun kone on saatu käyntiin, se on tehnyt aika hyvin töitä. Erityisesti siirtymiset laukkaan ja laukasta pois ovat parantuneet eikä niiden ratsastaminen enää tunnu minusta niin työläältä.

Mielestäni nyt Penan liikkumisessa on taas hetkittäin sitä kaipaamaani poweria, tahtia ja voimaa. En tiedä johtuuko se estesatulasta jonka kanssa edelleen ratsastelen vai siitä, että nyt alkaa ruokintaan kuutisen viikkoa sitten lisätyn öljyn + be-vitamiinin vaikutus näkyä. Vai johtuuko kintereistä vai hieronnasta vai taivaankappaleiden asennosta. Positiivista myös se, että nyt on taas hikoiltu. Pena on ollut ennenkin huono hikoilemaan talvisin ja tässä ehti taas olla sellainen kausi kun se oli jotenkin aina tosi kuivakka vaikka mielestäni tein kunnollisen treenin. Olen ollut tarkkana ja lisännyt jokaisen vähänkin hölkkäilyä raskaamaan liikutuskerran jälkeen ruokaan elektrolyytit, ja lisäksi tarjonnut aina liikunnan jälkeen ämpärillisen haaleaa melassivettä. Pena juo itsekseenkin ihan ok, mutta tuskin tehostamisesta on haittaakaan.

Joka tapauksessa on ihan hyvä buugi - ei ihan kirkkainta huippua, mutta enpä tiedä onko kellään täällä joulukuun harmaissa. Perustöitä, perustöitä, jotta sitten kevään alkaessa ollaan täydessä loistossa. Tai jotakin.

Mihin saa puuttua, mitä voi tehdä?

Minä tein tänään eläinsuojeluilmoituksen. Elämäni ensimmäisen. En tiedä hevosten omistajaa edes nimeltä, mutta asutaan samalla seudulla ja olen miettinyt ko. pihan hevosenpitoa niin kauan kun siinä pihassa on hevosia ollut (muutaman vuoden). Ilmeisesti paikassa tavoitellaan jonkinlaista pihattoasumista. Ongelma vaan on siinä, että "pihatto" on aina suljettuna, eikä hevosilla ole minkäänlaista suojaa tai kuivaa makuupaikkaa, vaan ne seisovat samassa kuralillissä vuorokaudet läpeensä, viikosta toiseen ja kuukaudesta seuraavaan. Ja juu, olen ajellut paikasta ohi jos jonkinlaisiin vuorokaudenaikoihin ja koskaan hevosilla ei ole pääsyä suojaan tai kuivaan. Ei myrskyssä eikä helteellä, ei yöllä eikä päivällä.

Miksi on niin vaikea puuttua?
Mikä on tarpeeksi huonoa kohtelua - mikä oikeuttaa puuttumiseen?

Miksi asiasta tulee vielä vaikeampi, kun puuttuminen pitäisi tehdä suoraan kohdehenkilölle eikä viranomaistaholle niin kuin nyt?

Minulla on jäänyt mieleen muutamia valmennuksia, joita olen seurannut ja halunnut nousta katsomosta ylös ja sanoa, että nyt tuo on sopimatonta. Sopimatonta ratsastusta, hevosen kurittamista valmennuksen nimissä. Selvästi läpeensä hermostuneen ja mistään enää mitään ymmärtämättömän hevosen prässäämistä ja tarpeetonta voimankäyttöä. En ole todistanut valmentajan maltinmenettämistä, vaan sellaista... Noh, sopimatonta, epäasiallista, ei-mihinkään johtavaa paineistamista. Hermostunut hevonen ei opi.

Olen myös seurannut hevosten irtojuoksuttamista, niin jalostustapahtumissa kuin kotikentilläkin ja halunnut puuttua. Sanoa, että ei se hevosrukka tiedä yhtään mitä te siltä haluatte kun huidotte noin, olette sen tiellä, ahdistatte ja suljette siltä suunnat. Myös traileriin lastaamisessa on nähty jos jonkinlaista, useimmiten toimimatonta, metodia.

Olenko puuttunut?
En.
Koska mikä minä olen sanomaan. Virallisessa tilaisuudessa. Olen sivullinen. Mikä minä olen nousemaan auktoriteettia (järjestäjää, valmentajaa, ihan vaan hevosen omistajaakaan) vastaan?

Mutta ne muutamat tapaukset ovat palaneet niin kiinni verkkokalvoilleni, että kadun vielä vuosia myöhemminkin etten ole noussut ylös ja sanonut. Olen ollut nössö ja suojannut omaa nahkaani. Hävettää. Jos jossain haluan kasvaa, niin rohkeudessa puuttua. Rohkeudessa olla hevosen puolella.


Eilen ratsastuskoulutunnilla oli vähän samankaltainen tilanne. Minulle tuttu ratsu oli muuttunut karsinakäytökseltään radikaalisti. Ennen kiltti, lempeä ja kiinnostunut hevonen oli kireä, pyöri karkuun, väisti kosketusta ja yritti tosissaan purra ja potkia. Minä laitoin sen ensi kertaa kiinni. Ja mietinmietinmietin. Mitä nyt? Voinko sanoa, etten nouse tämän hevosen selkään? Voinko sanoa, että tämä on kipeä jostain? Koska kipua se hevonen viesti.

Olin jo aiemmin sanonut tällä hevosella ratsastettuani, että sen satula ei ole sille hyvä. Silloin henkilökunta tuli kanssani katsomaan satulaa ja toteamaan saman. Satula oli nyt vaihdettu uuteen mutta hevonen oli kuin tulta syöksevä lohikäärme. Minä en pelännyt sitä, tulin vain surulliseksi. Mutta arvaan, että joku pieni hevostyttö varmasti pelkäsi.

Mitä tein? Menin hevosen selkään. Maneesissa se meni työmoodiin ja teki hommansa ihan hyvin. Tunnin päätteeksi loppupalautteen aikana kerroin, mitä ajattelin ja epäilin. Ratsastuksenopettaja otti asiani todesta, kiitti siitä että kerroin ja sanoi ottavansa tämän nyt selvitykseen.

Silti jäi paha mieli. Olisin voinut olla ratsastamatta. Mennä heti sanomaan, että tämä hevonen ei käyttäydy normaalisti ja en suostu ratsastamaan sillä.

Mitä minä pelkään?

Tämä on se asia jonka on muututtava. On mentävä hevonen edellä näissä asioissa, työnnettävä oma arkuutensa sivuun. On oltava enemmän kuin pyhät puheet. On tehtävä jotain.

Tyyntä myrskyn edellä

Ei mitään kovin dramaattisia uutisia otsikoinnista huolimatta, mutta pari pientä, uutta ja jännää juttua.

Tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että tuonne blogin oikeaan reunaan on ilmestynyt tällainen kuvake:

Jalustin.net on yksinkertaisuudessaan uusi, blogeja listaava sivusto. Olen arponut pitkään, haluanko liittää blogiani mukaan esim. blogiportaali Hippolaan tai johonkin vastaavaan, mutta olen toistaiseksi jättänyt sen tekemättä. Toisaalta olen itse käyttänyt juurikin tuota Hippolaa viime aikoina paljon ja seikkaillut sitä kautta uusiin blogeihin, joten koen että tällaisista blogilistaussivustoista on ainakin minulle ollut hyötyä. Jalustin.net tuntui jotenkin sopivan puolueettomalta ja neutraalilta systeemiltä, joten liitin blogini sen listoille. Huikkaa kommenttikenttään jos olet löytänyt blogiini ko. sivuston kautta!

Syyt liittymisen puolesta ja vastaan ovat aika selkeät: lukijakunnan kasvattaminen, hyvässä ja pahassa. Tykkään siitä että juttujani luetaan ja kommentoidaan, ja minusta on tosi mukavaa että olen "tullut tutuksi" monen ahkerasti kommentoivan lukijan kanssa. Virtuaalisen vertaistukiverkoston merkitystä ei voi oikein sanoin kuvailla. Varsinkin kun harrastan pääasiassa yksin, olette te, blogin lukijat ja kommentoijat, minun tallikaveriverkostoni. Näitä hyviä lukijoita voisi vaan olla vielä vähän enemmän! Toisaalta koen, että blogini on rekisteröityneeseen lukijamäärään (tällä hetkellä 43) nähden melko ahkeraan kommentoitu - etusivulla näkyy 7 postausta ja niissä kaikissa on kommentteja, useammassa toistakymmentä (toki näistä osa on myös minun vastakommenttejani). 

Lukijakunnan kasvamiseen liittyy myös se, miksi olen näinkin pitkään pysynyt poissa näistä "oikeista blogikarkeloista". Olen kirjoittanut blogiani avoimesti ja pyrkinyt rehellisyyteen myös silloin kun menee huonosti. Olen tähän asti säästynyt kaikenlaiselta rääpimiseltä ja epäasialliselta kommentoinnilta (lukuun ottamatta yhtä kommenttia silloin kun kerroin, että Mikun lopetukseen tarvittiin useampi laukaus. Joku halusi kommentoida että eikö ampuja osannut asiaansa vai mikä meni pieleen. Ei superasiaton kommentti, mutta hieman tahditon ottaen huomioon sen että olin juuri hetki sitten pidellyt narun päästä kun ystäväni liki kahdenkymmenen vuoden ajalta ammutaan.). Hiukan kauhulla odotan, koska tänne paukkaa joku ilkeämielinen jakamaan pisteliääseen sävyyn kirjoitettuja vinkkejään. Tiedän itseni sen verran hyvin, että pahoitan mieleni melko herkästi ja jään vatvomaan merkityksettömiäkin kommentteja ja niiden sävyä. En kuitenkaan tarkoita, että haluaisin vain hymistelyä ja päänsilittelyä, mutta jokainen on varmasti nähnyt blogikommenteissa sitä tarpeetonta ilkeilyä, josta nyt puhun. 

Toinen "tyyntä myrskyn edellä" -uutinen on hykerryttävä ja minulle tosi mieluisa: sain eilen tietää, että pääsin opiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi. Aloitan aikuisopinnot tammikuussa, ja jos kaikki menee suunnitellusti, valmistun vuoden päästä joulukuussa.

Hiukan kyllä jännittää, miten sumplin perheen, koulunkäynnin, talouden ja oman talliarjen sekä harrastamisen, mutta eikös asioilla ole aina tapana järjestyä. Odotan tosi innolla, että pääsen kehittymään ratsastajana ja ohjaajana, ja saan viimein ihan paperillakin pätevyyden opettaa. Opetushommia olen tehnyt useamman vuoden, mutta aina vähän sillä lailla anteeksipyydellen, että mitä minä näistä muka tiedän kun olen vain harrastaja. 

Ja tämän päivän ratsastuskin osui aikaan kun oli vielä tyyntä myrskyn edellä. Ehdin kentälle vielä kohtuullisessa kelissä ja maltillisessa vesisateessa, ja taivas aukeni vasta kun kierrettiin rataa loppukävelyillä. Nyt sääennuste näyttää koko viikonlopun mittaista myrskyä joten kerrankin oli meikäläisen ajoitus kohdillaan. Penan olisi kovasti tehnyt mieli kytätä ja kipittää ja olla sillä tavoin laiska ja omissa maailmoissaan, mutta lopulta sain kuin sainkin sen keskittymisen voitettua ja poni muuttui pehmeäksi ja miellyttäväksi ratsastaa. Minäkin olen vähän väkisin joutunut nyt tottumaan estesatulaan, kun meidän koulusatulamme on edelleen toppaajan hallussa... Siinä on oikeastaan ihan kivakin istua. 

Hei hei hevosvakuutus

LähiTapiolan asiakkaat ovat saaneet postia, sikäli mikäli vakuutuskauden loppu häämöttää. Penan vakuutuskausi vaihtuu vuodenvaihteessa ja LähiTapiolalta tuli yksipuolinen ilmoitus laskun muodossa, että entistä vakuutustanne ei enää ole, tässä lasku "hieman muuttuneesta" uudesta vakuutuksestasi, ja laskun maksamalla hyväksyt muuttuneet ehdot.

Nyt tarkkana, hevosenomistaja. Lue se kirje ajatuksella.

Penalla on ollut hyvin nuoresta saakka voimassa ratsun eläinlääkärikuluvakuutus, henkivakuutus sekä vastuuvakuutus. Ratsun eläinlääkärikuluvakuutus on ollut "vanhaa mallia" ja  korvannut hienosti kaikki klinikkakäyntimme ja kotieläinlääkärit, joita onneksi on Penan tähänastiseen taipaleeseen mahtunut melko vähän. Ainoastaan kolmen vuoden takaisesta hiekkaepisodista seurasi vakuutuskirjaan klausuuli, että jos hevonen menehtyy hiekkakertymästä aiheutuneeseen ähkyyn, ei henkivakuutuksesta korvata 2000 euron ylittävää osaa.

Kohta 3: Laaja eläinlääkärikuluvakuutus ei korvaa tuki- ja liikuntaelinten sairautta, vammaa tai rasitusvammaa, joka aiheuttaa ontumaa tai muuta liikuntahäiriötä. Myöskään kasvuhäiriöitä, irtopaloja tai sairauksia tai vammoja jänteissä, nivelissä ja nivelsiteissä ei korvata. 

Nyt tarjottava uusi Hevosvakuutus laajimmillaankin tuntuu aivan järjettömältä. Ymmärrän, että vakuutusyhtiö on voittoa tavoitteleva liikelaitos eikä hyväntekeväisyyskonttori joka rahoittaa hevosenomistajien harrastusta, mutta joku roti nyt. Mikä hevosvakuutus se sellainen on, joka jättää korvauksen ulkopuolelle käytännössä kaiken, minkä vuoksi hevonen ylipäätään tarvitsee eläinlääkäriä?

Laajan ell.kuluvakuutuksen ei-korvattavat jatkuu

Lisäksi merkittävä huononnus on tuo, että jatkossa omavastuu on eläinlääkärikäyntikohtainen eikä sairaus-/tapaturmakohtainen. Ennen siis homma toimi siten, että kävit eläinlääkärissä syystä X, maksoit kiinteän omavastuuosuuden + 25 % jäljelle jäävästä summasta, ja kun menit saman vaivan kanssa uudestaan, ei kiinteää omavastuuta enää tarvinnut maksaa. Uudistuksen myötä tuo kiinteä omavastuu menee joka käynnistä.

Ja vielä lisää ei-korvattavia

Herää kysymys, mitä hyötyä vakuutuksesta enää on? Haavan sillä saisi tikattua, ja ähkyä hoidettua, ehkä. Lopetuskulujakaan ei korvata (ei sillä, jos vain mahdollista niin meiltä lähtee vastedeskin kaikki hevoset ampumalla joten eläinlääkärikuluja ei siitä tule). Mutta jos maksan liki 600 euroa vuodessa vakuutuksesta joka korvaa suunnilleen pelkät tikit, niin ei kiitos. Vakuutusmaksun suuruuteen vaikuttaa eläinlääkärikuluvakuutuksen laajuuden lisäksi se, mistä summasta hevonen on henkivakuutettu. Penan summa on 4000 euroa - voi olla että sitä joutaisi hiukan nostaa jotta se vastaisi hevosen markkina-arvoa. Lisäksi tulee hiukan alennusta SRL:n jäsenyydestä.

Suppea eläinlääkärikuluvakuutus ei kuulosta minun korvaani sen fiksummalta, lisäksi käyntikohtainen omavastuu on merkittävästi korkeampi:

Parempaa tulosta tavoitteleva LähiTapiola menettää nyt ainakin yhden asiakkaan. Ja mikäli nettikeskusteluihin on uskominen, taitaa menettää pari muutakin. Huhu kertoo, että samanlainen uudistus on tulossa koiravakuutuksiinkin, joten kun se kirje saapuu, on päätökseni samanlainen kuin nyt. En halua maksaa vakuutuksesta josta en saa hyötyä. Josko yritän perinteistä sukanvarsitaktiikkaa eläinlääkärikulujen varalta ja tsekkaan, saisinko Penalle pelkän henki- ja vastuuvakuutuksen jostain toisesta yhtiöstä.

Kiittämättömät paskiaiset

Tarha muistuttaa savista uima-allasta, joten olen tarhannut hevosia kentällä pari päivää. Ajattelin että onpa niiden nyt kiva olla ja käppäillä kuivalla vähän vähemmän märällä pohjalla.

Tänä aamuna oli vastassa tällainen näky:

Tyypit ovat syöneet reiän lauta-aitaan! Mitä seuraavaksi, reikä seinän läpi heinälatoon? Ei varmaan tarvitse erikseen mainita että kyseisenä aamuna minun oli tarkoitus muiden menojen vuoksi tehdä tosinopee aamutalli. Tein sitten tosinopeen aamutallin JA tosinopeen pikapatentin tilkitsemään pakoreitin. Jos kopukat löytyvät siitä huolimatta pellon puolelta niin paluu savilutakkoon tapahtuu nopeammin kuin ehtii aitaa haukata.

Aita aidan suojana ja epäilty nro 1

Minun on ollut tarkoitus uusia kentän aidat joka tapauksessa, koska nykyiset ovat jo ajan, lumen ja kosteuden hapertamat ja rumentamat. Näköjään uusimistyö vaan tapahtuu nyt ennemmin eikä myöhemmin.

Onko blogin lukijoissa sellaisia joita kiinnostaisi esim. kululaskelma uudesta aidasta? Voisin ottaa lukuja ylös ja laittaa näkyviin. Budjettini on tähän(kin) hommaan varsin rajallinen, mutta laihahko lompsa kuuluu meidän arkirealismiin, enkä usko olevani ainut jolla ei ole varaa toteuttaa kaikkia visioitaan vaan jonka täytyy toisinaan tyytyä kompromisseihin.

PS. Sissellä on myöhäisen marraskuun ultimaattinen kiima. Pena-parka ei tiedä kuinka suhtautua kun normaalisti varsin tuima rva Päällikkö ykskaks repii helmoista, nyppii turvasta, kulkee kyljessä ja vinkuu, hörhöttää ja pissii kaaressa kun sitä päin edes vilkaisee.

I love you Pena (ainakin kiimani loppuun saakka), t. Sisse

Koko setti

"Nyt mä uskallan sanoa", sanoi kengittäjä kun sai kotkattua jälkimmäisenkin takakavion ja laskettua sen maahan, "että Penahan alkaa käyttäytyä tässä hommassa!"

Totta. Puolisen vuotta se on vaatinut: kengittäjä-hevonen-kengittäjä -yhteyden löytäminen, mutta toden totta, nykyään vähemmän sikailua ja enemmän asiallista käytöstä. Mallioppilas Pentti tienasi yhden tähtitarran lisää reissuvihkoonsa.

(Kyllä se kolme kertaa vähänkeuli etupäätä laitettaessa ja viis-kuus kertaa nyppäisi hankalamman takajalan alas omin luvin, mutta siis verrattuna sellaiseen poukkoiluun jossa suoni pullottaa niin minun, kengittäjän kuin ponin itsensäkin otsassa niin tämä oli jo tosi mallikelpoista käytöstä. Heinää Pena edelleen syö verkosta koko toimituksen ajan ja se on osoittautunut parhaaksi rauhoittavaksi tekijäksi. Ylipäätään tunnelma on rauhallinen läpi koko kengitystapahtuman.)

Takakavioiden asento on parantunut koko ajan. Pienet ne kaviot ovat edelleen mutta ei Roomaakaan päivässä jne. Kokonainen rengaskenkä takajalassa on tuntunut toimivalta joten sillä jatketaan vielä ainakin seuraava kengitysväli. Ja kuten varmaan jokainen hevosenomistaja tähän aikaan vuodesta, minäkin vietin liki unettoman yön miettiessäni, laitetaanko hokit, laitetaanko niitä kaks vai neljä, laitetaanko tilsakumit, uskaltaako jättää laittamatta. Alkuviikosta oli hetken talvi, lunta pikkuinen ripaus, ja kesäkengät eikä tilsakumeja tarkoitti sitä että ristin käteni ja toivon ettei konin koivet katkea tarhassa. Ratsastaa ei voinut kuvitellakaan. Sitten talvi meni pois ja nyt on losottanut kaksi päivää vettä eli kurassa kahlataan taas.

Hokit rassaa jalkoja ja tilsakumit syö anturoita - turhaan käytettynä. Mutta kuka näyttäis kristallipallolla seuraavan kuuden-seitsemän viikon sään?

Päädyttiin laittamaan koko setti kaikilla herkuilla. Eli neljä hokkia joka koipeen sekä tilsakumit. Toki hokit olisin voinut veivata kiinni itsekin sitten kun niitä tarvitaan, mutta näin saatiin pelattua vähän jatkoaikaa melko kuluneille rengaskengille. Tervetuloo koko talven mittainen syksy sitten vaan, me ei ainakaan kurassa nurin mennä!

Askartelin ja vastailin

Sain Anulta aikapäiviä sitten monessa blogissa kiertäneen kuvahaasteen, kiitos!


KUVAHAASTEEN SÄÄNNÖT
→ Valitse neljä kuvaa, jotka kuvaavat parhaiten sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen sekä todellisuus.
→ Neljän kuvan jälkeen valitse yksi vapaavalintainen kuva sekä valitse siihen kuvaa parhaiten kuvaava sana.
→ Haasta kuvahaasteeseen viisi blogia, joissa bloggaajalla on oma hevonen. Yksinkertaista ja helppoa!


Luottamus

Ilman satulaa ja kuolaimia

Onnistuminen

Olisin voinut valita tähän jonkun kuvan jossa Pena liikkuu hyvässä muodossa ja näytetään näteiltä. Mutta valitsinkin kuvan Noorasta ja Penasta heidän ensiratsastuksensa päätteeksi. Nooran kasvoilta paistaa aito ilo ja tyytyväisyys, ja kun mietin viime aikojen onnistumisia niin tärkeimmäksi nousi se, että olen onnistunut rakentamaan Penasta hevosen josta joku muukin tykkää.

Epäonnistuminen

Kuva lokakuulta 2014, videolta kaapattu. Siinä minä olen menettänyt hermoni ja kiskon Penaa suusta. Ei tekosyitä tai selityksiä tai lieventäviä asianhaaroja. Jos jotain hyvää, niin tuo videolle päätynyt hetki on palanut verkkokalvoilleni ja toivottavasti pysyy siellä pitkään. Minä en halua ratsastaa noin.

Todellisuus

Ehkä se on tää. Käytävällä tulossa tai menossa, monttusaappaat ja tuulihousut jalassa, hepan jalat näköjään huuhdottu kurasta eli eletään jotain kuningasvuodenaikaa, lievää säätöä kamojen kanssa ja kirsikkana kakun päällä kuva on teknisesti huono (ihanaa silti muru kun kuvaat). Kunpa olisi vielä saatu näkyviin kuvaajan selän takaa jälkikasvu lastenrattaissa sekä yks ikiviluinen koira takissaan ja yks perskärpäskoira, joka on aina jotenkin vähän liian liki.

Oma sana & kuva:

Ylpeys

Tämä josta askartelin blogiin uuden bannerinkin. Ylpeys ei kohdistu atk-osaamiseeni vaan siihen, miltä Pena tässä kuvassa näyttää. En väsy katsomaan tätä kuvaa, koska näen siinä treeniemme tuloksia. Pena on levollisen ja tyytyväisen näköinen ja liikkuu upeasti. 

Nopeammat toteuttajat ovat tainneet jo haastaa mieliblogini moneen kertaan, mutta neljä haastettavaa keksin silti:

Elina
Laura
Liza
Sissi

"Sun mami pitää susta huolta"

Satula lähti. Käytiin Penan kanssa satulansovittajalla näytillä ja satula menee heidän sopimusvaljassepälle työstettäväksi. Ei lisäillä tai vähennetä merkittävästi villoja mutta tsekataan suoruus ja tasapaino sekä korjataan lässähtämistä. Sovittajan mukaan satula on malliltaan Penalle vielä ihan kelpo - rivien välistä luin että ei ehkä parhain mahdollinen hänen mielestään, mutta koska toistaiseksi hevonen on ollut sen kanssa tyytyväinen, yritämme nyt villojen pöyhinnällä ensin fiksata näitä esiintulleita ongelmia ja vasta sitten tarpeen mukaan siirtyä kovempiin aseisiin (lue: satulanvaihtoon). (Tähän vilunväristyksiä ja horror-musiikkia.)

Kokonaisuuden hallinta aiheuttaa minussa huolikramppia. Mikä aiheuttaa mitä? Ovatko takajalat ihan ok? Onko kintereiden satunnainen lämpöily ja liikkeen pieni epäsymmetria peräisin siitä, että erikoiskengityksellä on nyt muutettu kavion asentoa? Vai mättääkö siellä jokin muu? Olisiko kavioiden pitänyt vain antaa olla?

Sovittaja vastasi osaltaan pohdintoihini niin, että tällaisella tosi pyöreärunkoisella ja leveärankaisella hevosella satula ei ikinä ole selässä niin stabiili kuin harjakattomallisilla joilla on selkeä satulansija, joten jo pieni epäsymmetria liikkeissä voi työntää satulan villat epätasapainoon.

Jotenkin tässä pelataan niin pienillä asioilla että tunnen itseni toisinaan vähän ylihysteeriseksi. Mutta kun vaisto sanoo että jokin ei ole kohdillaan! "Sun mami pitää susta hyvää huolta", jutusteli satulansovittaja Penalle. Tulihan siitä ihan hyvä mieli, vaikka kyllä minä mieluummin elelisin ilman murheita hevosen hyvinvoinnista.

Superhyvä mieli tuli kuitenkin siitä, miten Pena käyttäytyi! Oma äitinikin jo puhelimessa ihmetteli, kun nykyään kuulemma aina hämmästelen miten hyvin Pena käyttäytyy. Mutku se käyttäytyy! Otan ponin tarhasta, putsaan jalat, vaihdan loimen, puen kuljetussuojat, talutan ponin suorilta traileriin, ajetaan perille, otan ponin ulos, riisun suojat ja loimen, talutan ponin riimusta sisään sovituspajaan, sovitellaan, mitataan, valokuvataan, jutellaan, ja poni seisoo vaan, vaihtaa vähän jalkaa ja pyörittelee silmiään mutta ei huuda, riehu, pompi, nyi, pasko tai kuovi. Sitten homma on ohi, puetaan taas suojat ja loimi ja kävellään suorilta traileriin ja ajetaan kotiin. Tämmöistäkö on elo ihan normaalin aikuisen hevosen kanssa? Ihanaa.

On helppoa olla rohkea jos ei pelkää

Puhutaanpa vähän pelosta.

Olen yrittänyt tehdä Penasta maastoratsua. Tai no, edes rataratsua. Että voisimme liikkua meidän omalla vajaan kilsan ratsastusradalla ilman sydämentykytyksiä. Ehkä joskus edetä jopa metsään asti ratsain. Tänäänkin taas oltiin ja mentiin radalla, ravia ja laukkaa, oli niin saakelin jännää ja tuli pukkiloikka, yksi spin-pyörähdys ravivauhdista 180 astetta (jännitystä lisäsi semiliukas pohja tapahtumapaikalla) sekä pari luvatonta poistumista suunnitellulta reitiltä, laukassa tottakai. Olen sitä mieltä, että meni ihan hyvin ja että ollaan kehitytty, kun ylipäätään päästään menemään, ilman täysjäätymistä tai aputalutuksia, ja lopuksi voidaan kävellä pitkin ohjin.

Mutta kyllä se vaatii.
Se vaatii ihan tosi paljon rohkeutta. Ja ihan yhtä paljon rohkeutta vaatii sanoa tämä: minua pelottaa.

Pelko on paskamainen kaveri kun se jäätää kaiken aivotoiminnan. Minulla on hiukan apinanvikaa ja takerrun aika hanakasti hevoseen vaikka tulisi loikkimistakin, mutta en tykkää siitä yhtään. Enkä varsinkaan tykkää tunteesta kun koko ajan vähän odottaa, mitä tulee tapahtumaan. En tiedä pelkäänkö tippumista, olen tippunut aika vähän juuri em. kyvyn vuoksi enkä ole toistaiseksi loukannut hevosten kanssa pahasti. Mutta pelkään tunnetta kun en tiedä, koska tulee ja mitä tulee. Pena on nopea ja voimakas ja nopea ja reagoi isosti minimaalisen pieniin ärsykkeisiin. Toiseksi se kuumentaa itse itseänsä kyttäämisestä ja säpsyilystä ja saattaa purkaa jännän tilanteen heti siitä selvittyään ottamalla pikku ritolat köyryloikan kera. Kolmanneksi Pena ei jännittyessään muista nostaa etujalkojaan ja meinaa ihan todella mennä nurin aika usein. Myös omiin kavioihin kompurointi on ihan pätevä syy rempaista sieltä polviltaan suoraan ylös pukkiloikkaan.

Köyryloikat kuvissa, kaikki kuvat vuodelta 2012

Hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti eikä vain kiertää kenttää. Hevosta pitää siedättää ja totuttaa kaikenlaiseen, kyllä se ajan kanssa oppii ja tottuu. Maastoilu kehittää tasapainoa ja koordinaatiokykyä ja virkistää kehoa ja mieltä.

Fine.

Yritän. Mutta se pelottaa minua.

Vähän sama pelko vaivaa minua esteillä. Ratsastuskoulun hevosilla hyppäämistä en enää pelkää, koska ne menevät kuin juna ja jos kieltävät, ne vain kieltävät. Niiltä ei tule kiellon perään taakse-poistu -loikkaa (joka tahtoo yleensä jättää kuskin aika tehokkaasti siihen esteen eteen ihan keskenään) eivätkä ne loikkaa kuin ekstaasipäinen tiikeri erikoisesteen yli eivätkä ainakaan esteen jälkeen juhli omaa erinomaisuuttaan pienellä sivusuuntaisella rodeosarjalla ja kanttaavilla supernopeilla laukka-askeleilla.

Kanttaava laukka-askel ihan lähikuvassa, kuvittele kyytiin kuski joka oli matkalla eri suuntaan

Korostan: Pena on kehittynyt paljon ja on paljon vähemmän apina kuin vielä pari vuotta sitten. Mutta kun minua alkaa pelottaa, en osaa ratsastaa sitä kuin normaalia hevosta. Vaatii koko keskittymiskapasiteettini kuvitella, että olen lenkillä tai estetunnilla ihan jollain toisella hevosella. Silloin saatan hetkeksi päästä pelosta. En tiedä onko äitiys tuonut oman kuolevaisuuteni jotenkin enemmän iholle, toiset sanoo että niin käy. Toisaalta en minä siellä radalla pinkeän hevosen kanssa mieti lastani äidittömänä vaan kaikki keskittyminen menee siihen että olen aktiivisesti rento, vaikutan hevoseen ja kuitenkin olen varautunut siihen että saattaa tulla rivakka lähtö toistaiseksi tuntemattomaan suuntaan.

Nyt, toverit, jutellaan pelkäämisestä. Mikä pelottaa? Tippuminen, kaatuminen, menettäminen, ähkyt, murtumat, häpeäntunne, se että joku näkee asian X, ryöstäminen, pystyynhyppääminen? Oletko päässyt jonkun pelon yli? Miten se tapahtui? Miten pelkoa voi hillitä tai hoitaa? Minkä verran on okei pelätä? Onko pelosta luonteva puhua vai leimaako se ihmisen nynnyksi? Saako hevosharrastajalla olla hevosiin liittyviä pelkoja?

Tämä olkoon päänavaus keskustelulle, toivon ahkeraa kommentointia!