Kouluratsastus puhututtaa taas. MM-kisasuoritukset, "tanssia hevosen kanssa", ja sitten Ne Suoritukset, joiden kohdalla tekee mieli katsoa televisiosta sivuun. Kankikuolain suorana taaksepäin ja hevonen vaahtoava suu ammollaan ja silmät pullottaen. Kun ykskaks lähikuvassa onkin jotain ihan muuta kuin harmoniaa ja tasapainoa. Mikä lajia vaivaa, mikä meitä ihmisiä.
Kun hevonen on niin nöyrä.
Niin kevyt!
Niin kevyt, että en tiennyt miten päin olisin ollut kun ohjasajoin Penaa ekaa kertaa kuolaimettomilla toissapäivänä, ja lopuksi ajattelin kokeilla, tekeekö se väistöjä ohjasajaen. Juu teki, teki suoralla ja teki ympyrällä. Ja teki muuten avotaivutustakin niin että olisi voinut kentän pintaan piirtää oikeaoppiset kolme eri uraa joita sen jalat kulki. Ja miten se ne teki, ei mitään hajua, minä kuljin viistosti pyllyn vierellä, kaksi liinaa ohjasajo-ohjina, Penalla kuolaimettomat suitset, mulla ei edes ajopiiskaa pohkeen korvikkeena. Koskin sillä liinalla sen kylkeä ja kevyesti otin asetuksen, ja ajattelin. Ajattelin sitä miten halusin sen liikkuvan ja se liikkui. Ihan juuri täsmälleen. Annoin miljoona karamelliä ja ihmettelin vain.
Kun sitähän ratsastuskin kauneimmillaan on.
Keveyttä.
Sitä maagista tunnetta, kun pelkkä hipaisu ja ajatus riittää. Kun ei olla vain samalla sivulla, ei edes samassa lauseessa, vaan ollaan samassa sanassa, samassa tavussa samaan aikaan. Kaksi eri lajin olentoa.
Kun se voi olla tätä:
Kouluratsastus arvostelulajina vaatisi muutakin kuin kauniita sanoja sen ympärille, mitä tavoitellaan ja arvostetaan. Vaatisi rohkeampia tekoja pisteyttää rumat, ahdistuneet suoritukset alhaisilla pisteillä riippumatta siitä, montako mitalia ratsastaja on ennen sitä rataa voittanut ja kenen omistuksessa hevonen on.
Vaikka en minä ole mikään jeesustelemaan tässä asiassa. En läheskään aina pysty ratsastamaan omien ihanteideni mukaisesti. Olen minäkin vetänyt ohjasta niin että hevosen suu on auennut, olen käyttänyt raippaa enemmän kuin vain merkinantona. Olen vaatinut hevoselta liikaa sen senhetkiseen osaamis- tai vireystasoon nähden. Tiedän virheeni, ja haluan tulla paremmaksi, herkemmäksi, kärsivällisemmäksi. Onneksi minulla on hevonen, joka kerta kerran jälkeen herkkyydellään opettaa minua.
Keskustelu aiheen ympärillä muuttuu vain tosi herkästi mustavalkoiseksi. Haluan uskoa, että rollkurin ja kotimetsissä kaulanarulla maastoilun välille mahtuu monta muutakin sävyä ja tapaa ratsastaa. Ettei kaikki tavoitteellinen tekeminen ole eläimen kiusaamista. Ei jokaisesta yksilöstä ole kilpahevoseksi, ja minusta tuntuu päivä päivältä vahvemmin ettei minun Penastani ole edes seuratasolle - ei osaamistason vuoksi, vaan siksi, ettei se kestä sitä kaikkea muuta kilpailupaikan oheissälää. Mutta ei kai se tarkoita sitä, etten voisi ja saisi silti ratsastaa sitä korkeammalle tasolle? Vaatia siltä jotain? Toisaalta kilpailutavoitteista luopuminen voisi avata ajatusmaailmaani ihan uuteen suuntaan ja antaa metodien ja välineiden suhteen vapauksia. Olen esimerkiksi ollut huolissani, voinko ikinä laittaa Penalle kankisuitsia, kun jo normaali nivelsuitsitus tuntuu olevan sille toisinaan liikaa. Mutta jos luovun ajatuksesta, että tarvitsemme joskus koulusääntöjen puitteissa kankisuitsitusta, ja hyväksyn sen että meille toimivin kuolain on ehkä jokin jota koulusäännöt eivät (vielä!) salli, niin pääsenkö pidemmälle kuin silloin, jos yritän ahtaa Penaa muottiin johon se ei vain sovi?
Yhtä kaikki, idealisti minussa haluaa yhä ajatella, että kouluratsastus on kaunista. Ja onhan se, ainakin muutaman suosikkiratsastajan esittämänä. Charlotte Dujardinin Valegro on minun silmääni todellinen happy athlete, ja miten ihan oikeasti näyttää hetkittäin siltä ettei Dujardin tee siellä selässä mitään. Korkeintaan ajattelee.
lauantai 30. elokuuta 2014
sunnuntai 24. elokuuta 2014
"Osaahan se nyt peruuttaa"
Vaan osaako sittenkään?
Olen kahtena päivänä ratsastanut ajatuksella, että tunnustelen. Ensimmäinen päivä meni volttikahdeksikolla käynnissä ja ravissa, sitten siirtymisissä näiden välillä ja lopuksi "siirtymisen ajattelussa", eli hain raviin vielä enemmän kantoa ja voimaa ottamalla melkein käyntiin, mutta ratsastamalla kuitenkin juuri ennen siirtymää uudelleen ravia eteenpäin.
Note-to-self: Pena vaatii aikaa lämmetäkseen, mutta sen keskittymiskyky on niin rajallinen, että juuri kun se on kropaltaan ja mieleltään lämmennyt ja oikeassa vireessä, se jo väsyy. Hyvät hetkemme ovat siis todella lyhyitä, ja sekös tällaista melko ahnetta "kerran vielä yhtä hyvin"-henkistä ratsastajaa hämmentää.
Olen ratsastanut kuolaimettomalla, koska olen halunnut edestä ehdottoman rennon hevosen, silläkin riskillä että muotoon hakeutumisessa kestää. Olen halunnut voimaa ja tunteen, että Pena todella kantaa minua eikä lipsahda altani pois, ei eteen, ei kummallekaan sivulle eikä taakse. On hankalaa ratsastaa hitaasti, mutta ei laiskasti. Tarkoitan sitä, kun hevonen koittaa karata avuilta pohkeen taakse ja jäädä itse ihan tosi tosi veteläksi ja, no, hitaaksi. Kiusaus on suuri siinä kohtaa vain ratsastaa vauhtia lisää, mutta olen jo oppinut, että lopputuloksena on kipitystä selkä takuuvarmasti alhaalla. Nyt olen yrittänyt hakea hidastavankin hevosen hitauden kautta takaisin avuille ja pohkeen eteen. Kun tämä onnistuu, Pena alkaakin liikkua itse taas isommin eteen, ja mikä parasta, heti tahdikkaana, ei kipittävänä. Mutta joo, onnistumisen hetket ovat lyhyitä ja muut ajat tuntuu siltä kuin yrittäisin hallita saippuapalaa jalkojeni välissä.
Tänään hipsuteltiin lävistäjäkahdeksikkoa, edelleen hakusessa minua kantava, itse itsensä suoristava hevonen, joka ei kipitä vaan astuu niin suurta askelta kuin tuollaisilla ponijaloilla pystyy. Otin alkuun siellä täällä kesken linjojen pysähdyksiä, ja kun Pena liikkeellelähdöissä aina tippui alaspäin sen sijaan, että olisi astunut ylös minua ja itseään kannatellen, päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos otankin muutaman peruutusaskeleen ja vasta siitä uudelleen liikkeelle.
Helpommin sanottu kuin tehty! Pena vastusteli, hermostui, peruutti vinoon, nosteli päätään ja raahasi kaikkia jalkojaan niin että kenttä oli pian täynnä omituisia viistejälkiä. Aloin miettiä, olenko koskaan varsinaisesti opettanut sitä peruuttamaan ratsastajan kanssa. En ole. Ja siinä sitten venkoilevan hevosen selässä totesin, että peruuttaminen on muuten yllättävän vaikeaa! Ja manasin, ettei tullut nameja taskuun. Oli siis pärjättävä äänikehuilla ja oikea-aikaisella paineen poistamisella.
Harjoiteltiin. Puh ja huh, miten vaikeaa! Hevosenhan tulisi peruuttaa ikään kuin se ravaisi taaksepäin - ristikkäiset jalat yhtä aikaa. Pena oli vino ja tahditon ja vastusteli apujani. Vähitellen sain siltä yhden-kaksi ihan kelpoa askelta, joista päästin aina eteen. Vaikeaa tämäkin, kun halusin sen lähtevän liikkeelle voimakkaasti ponnistaen, ei nenälleen kaatuen. Pieni raipannapautus sai sen kuitenkin ymmärtämään, että halusin vähän sähäkämmän liikkeellelähdön, ja lopputulemana sainkin ihan ok liikkeellelähtöjä. Taas vain tuli jaksamisen rajat vastaan.
Tein tänään myös laukkaa siinä lävistäjäkahdeksikollani, edelleen sama ajatus: laukka nousee, ei putoa tai kaadu. Note-to-self 2: älä työnnä! Ei se hevonen todellakaan nouse laukkaan jos kuski koittaa tuupata ylävartalolla siihen vauhtia. Laukkaan olen kuitenkin olosuhteisiin nähden tyytyväinen, Pena oli jo hieman väsynyt ja se oli koko ratsastuksen ajan ollut sillä tuulella, että taatusti kyttään jotain. Erityisen iloinen olen laukasta raviin siirtymisistä, jotka ovat aina olleet meidän heikkous. Pena yleensä aina tipahtaa raville selkä alhaalla ja juoksee ekat raviaskeleet lähes holtittomasti. Sillä ei ole voimaa koota itseään laukassa niin että siirtymisestä tulisi tasapainoinen, ja sitten minä olen vain antanut sen livahtaa raville mitenkuten ja jatkanut ratsastamista vasta kun kipitykset on hoidettu. Hyi hyi! Tänään hoin itselleni "ajattele hidasta ravia" aina ennen kuin olin siirtymässä raviin, ja vain ihan muutamalla ensimmäisellä kerralla jouduin ottamaan ohjasta napakamman pidätteen, kunnes homma alkoi toimia. Ei ne siirtymiset nyt vieläkään mitään esittelykelpoisia ole, mutta ainakin sain hevosen nyt huomattavasti nopeammin takaisin tahtiin, mikä taas edesauttoi uuden laukan nopeampaa ja hallitumpaa nostoa. Kaikki tämä vaati vain, yllätys yllätys, tarkempaa ja keskittyneempää ratsastusta.
Välillä meinaa tulla epätoivo kun tajuan, miten tarkasti pitäisikään keskittyä ihan joka kerta, kun hevosen selkään nousee! Sinnepäin roiskimiset muuttuu äkkiä tavaksi, ja alkaa itsekin ajatella ja ennen kaikkea hyväksyä, että näinhän se vain meillä aina menee.
Mitenkäs lukijoilla, peruutellaanko teillä? Onko se helppoa, teetkö sitä usein, vai onko se se johon törmätään vain ehkä joskus kouluohjelmassa ja josta suoriudutaan läpi otsikon mukaisesti, "osaahan se nyt peruuttaa"?
Olen kahtena päivänä ratsastanut ajatuksella, että tunnustelen. Ensimmäinen päivä meni volttikahdeksikolla käynnissä ja ravissa, sitten siirtymisissä näiden välillä ja lopuksi "siirtymisen ajattelussa", eli hain raviin vielä enemmän kantoa ja voimaa ottamalla melkein käyntiin, mutta ratsastamalla kuitenkin juuri ennen siirtymää uudelleen ravia eteenpäin.
Note-to-self: Pena vaatii aikaa lämmetäkseen, mutta sen keskittymiskyky on niin rajallinen, että juuri kun se on kropaltaan ja mieleltään lämmennyt ja oikeassa vireessä, se jo väsyy. Hyvät hetkemme ovat siis todella lyhyitä, ja sekös tällaista melko ahnetta "kerran vielä yhtä hyvin"-henkistä ratsastajaa hämmentää.
Olen ratsastanut kuolaimettomalla, koska olen halunnut edestä ehdottoman rennon hevosen, silläkin riskillä että muotoon hakeutumisessa kestää. Olen halunnut voimaa ja tunteen, että Pena todella kantaa minua eikä lipsahda altani pois, ei eteen, ei kummallekaan sivulle eikä taakse. On hankalaa ratsastaa hitaasti, mutta ei laiskasti. Tarkoitan sitä, kun hevonen koittaa karata avuilta pohkeen taakse ja jäädä itse ihan tosi tosi veteläksi ja, no, hitaaksi. Kiusaus on suuri siinä kohtaa vain ratsastaa vauhtia lisää, mutta olen jo oppinut, että lopputuloksena on kipitystä selkä takuuvarmasti alhaalla. Nyt olen yrittänyt hakea hidastavankin hevosen hitauden kautta takaisin avuille ja pohkeen eteen. Kun tämä onnistuu, Pena alkaakin liikkua itse taas isommin eteen, ja mikä parasta, heti tahdikkaana, ei kipittävänä. Mutta joo, onnistumisen hetket ovat lyhyitä ja muut ajat tuntuu siltä kuin yrittäisin hallita saippuapalaa jalkojeni välissä.
Tänään hipsuteltiin lävistäjäkahdeksikkoa, edelleen hakusessa minua kantava, itse itsensä suoristava hevonen, joka ei kipitä vaan astuu niin suurta askelta kuin tuollaisilla ponijaloilla pystyy. Otin alkuun siellä täällä kesken linjojen pysähdyksiä, ja kun Pena liikkeellelähdöissä aina tippui alaspäin sen sijaan, että olisi astunut ylös minua ja itseään kannatellen, päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos otankin muutaman peruutusaskeleen ja vasta siitä uudelleen liikkeelle.
Helpommin sanottu kuin tehty! Pena vastusteli, hermostui, peruutti vinoon, nosteli päätään ja raahasi kaikkia jalkojaan niin että kenttä oli pian täynnä omituisia viistejälkiä. Aloin miettiä, olenko koskaan varsinaisesti opettanut sitä peruuttamaan ratsastajan kanssa. En ole. Ja siinä sitten venkoilevan hevosen selässä totesin, että peruuttaminen on muuten yllättävän vaikeaa! Ja manasin, ettei tullut nameja taskuun. Oli siis pärjättävä äänikehuilla ja oikea-aikaisella paineen poistamisella.
Harjoiteltiin. Puh ja huh, miten vaikeaa! Hevosenhan tulisi peruuttaa ikään kuin se ravaisi taaksepäin - ristikkäiset jalat yhtä aikaa. Pena oli vino ja tahditon ja vastusteli apujani. Vähitellen sain siltä yhden-kaksi ihan kelpoa askelta, joista päästin aina eteen. Vaikeaa tämäkin, kun halusin sen lähtevän liikkeelle voimakkaasti ponnistaen, ei nenälleen kaatuen. Pieni raipannapautus sai sen kuitenkin ymmärtämään, että halusin vähän sähäkämmän liikkeellelähdön, ja lopputulemana sainkin ihan ok liikkeellelähtöjä. Taas vain tuli jaksamisen rajat vastaan.
Tein tänään myös laukkaa siinä lävistäjäkahdeksikollani, edelleen sama ajatus: laukka nousee, ei putoa tai kaadu. Note-to-self 2: älä työnnä! Ei se hevonen todellakaan nouse laukkaan jos kuski koittaa tuupata ylävartalolla siihen vauhtia. Laukkaan olen kuitenkin olosuhteisiin nähden tyytyväinen, Pena oli jo hieman väsynyt ja se oli koko ratsastuksen ajan ollut sillä tuulella, että taatusti kyttään jotain. Erityisen iloinen olen laukasta raviin siirtymisistä, jotka ovat aina olleet meidän heikkous. Pena yleensä aina tipahtaa raville selkä alhaalla ja juoksee ekat raviaskeleet lähes holtittomasti. Sillä ei ole voimaa koota itseään laukassa niin että siirtymisestä tulisi tasapainoinen, ja sitten minä olen vain antanut sen livahtaa raville mitenkuten ja jatkanut ratsastamista vasta kun kipitykset on hoidettu. Hyi hyi! Tänään hoin itselleni "ajattele hidasta ravia" aina ennen kuin olin siirtymässä raviin, ja vain ihan muutamalla ensimmäisellä kerralla jouduin ottamaan ohjasta napakamman pidätteen, kunnes homma alkoi toimia. Ei ne siirtymiset nyt vieläkään mitään esittelykelpoisia ole, mutta ainakin sain hevosen nyt huomattavasti nopeammin takaisin tahtiin, mikä taas edesauttoi uuden laukan nopeampaa ja hallitumpaa nostoa. Kaikki tämä vaati vain, yllätys yllätys, tarkempaa ja keskittyneempää ratsastusta.
Välillä meinaa tulla epätoivo kun tajuan, miten tarkasti pitäisikään keskittyä ihan joka kerta, kun hevosen selkään nousee! Sinnepäin roiskimiset muuttuu äkkiä tavaksi, ja alkaa itsekin ajatella ja ennen kaikkea hyväksyä, että näinhän se vain meillä aina menee.
Mitenkäs lukijoilla, peruutellaanko teillä? Onko se helppoa, teetkö sitä usein, vai onko se se johon törmätään vain ehkä joskus kouluohjelmassa ja josta suoriudutaan läpi otsikon mukaisesti, "osaahan se nyt peruuttaa"?
torstai 21. elokuuta 2014
Irtojuoksutusta, kirjaimellisesti
Huikean laadukas kännykkätaltiointi, mutta halusin silti laittaa tämän näytille.
perjantai 15. elokuuta 2014
Luottamus
Keskiviikkona oli tunti. Olin pyytänyt puomijumppaa ja pikku hyppyjä ja niitä sainkin.
Oli ukkosta enteilevä keli kun hain Penaa laitumelta, ja tultiin hölkällä talliin sateen alta pois. Luulin että ukkonen kiertäisi, sen verran etäältä jyrinä jo kuului, mutta sitten kun aloitin harjaamisen, ukkonen iski johonkin todella lähelle. Tallissa jostain sähköjohdosta/pistorasiasta lensi kipinää ja paukahdus oli niin kova että oikein tuntui epämukavalta omassa kehossa. Pena pelästyi hurjasti enkä ehtinyt muuta tehdä kuin nykäistä sen narun auki - olin aivan varma että se saa vetopaniikin ja poistuu paikalta, mutta poni yllätti. Se todella pelkäsi niin ettei edes kyennyt hätäkakkimaan, häntä vain nousi mutta mitään ei ensihätään tullut, sen sydämenlyönnit näkyi kehon pinnalla asti ja se oli aivan kivikova kropastaan. Mutta ei lähtenyt mihinkään. Tasattiin yhdessä hengitystä ja vähitellen Penakin alkoi taas rentoutua. Tunsin ylpeyttä: jotain olen tehnyt oikein, kun tuollainen säikky sähikäinen malttaa ihan oikeasti pelästyessään jäädä siihen minun kanssani, eikä valitse poistumista. Tallissa ei ollut muita hevosia ja Penan oma lauma oli vielä kaukaisella laidunlohkolla, pihapiirissä ei ollut ketään muuta.
Tunnilla sitten kekkuloitiin vähän kaikenlaisia ylimääräisiäkin kuvioita, mutta pääasiassa olin tosi tyytyväinen! Ihan ensimmäiset hypyt on sellaisia köyryselkäloikkia joissa tällaista vellihousua jännittää, mutta kun niistä selvittiin, oli hyppääminen oikeastaan tosi hauskaa. Minulla on niin ristiriitainen suhde hyppäämiseen: pelkään, mutta silti aina toisinaan haluan sitä tehdä.
Tehtiin erilaisia innarijumppia kavalettikorkeudessa. Ne ovat Penalle oikein hyvää aivojumppaa, tosin se aika monesti yritti taas ratkoa tehtäviä lisäämällä vauhtia ja loikkaamalla suoraan ponnistuspuomin takaa keskelle estetehtävää... Vaikeaa minulle oli se, kun sileällä ratsastaessa kaikki tekeminen tähtää siihen ettei Pena lyhene liikaa, niin esteillä minun on pakko pitää sitä tiukemmin edestä tuntumalla ja kontrollissa, jotta se ei kaahaa esteiden sekaan vailla hallintaa. Poni on siis lyhyt, mutta toisaalta se imee nykyään esteille niin mahdottomasti, ettei lyhyys oikeastaan haittaa, kun eteenpäinpyrkimys silti säilyy. Pidä kontrollissa edestä, ratsasta silti jalalla eteenpäin. Lopputuloksena on aivan eri mallinen hevonen kuin mihin olen tottunut, mutta selväähän se on, ettei esteitä kuulukaan hypätä pitkässä ja matalassa muodossa olevalla hevosella.
Tänään oli hammashuoltopäivä.
Penan suuhun kuului ihan hyvää - se kehittää kyllä piikkejä niin että puolivuosittainen huoltaminen on tarpeen, mutta mitään erityisen suurta hoidettavaa suussa ei ollut. Etuhampaat on Penalla epätasaiset ja hampaiden välit ovat isot, joten sinne kertyy ruokaa, joka uhkaa tulehduttaa ikeniä. Sain ohjeeksi rapsutella hampaanvälejä tyhjäksi silloin tällöin, mikäli Pena vain antaa. Eikä Penan kannattaisi nakertaa kaikkea, jotta sillä olisi vielä etuhampaat vanhemmallakin iällä...
Oli ukkosta enteilevä keli kun hain Penaa laitumelta, ja tultiin hölkällä talliin sateen alta pois. Luulin että ukkonen kiertäisi, sen verran etäältä jyrinä jo kuului, mutta sitten kun aloitin harjaamisen, ukkonen iski johonkin todella lähelle. Tallissa jostain sähköjohdosta/pistorasiasta lensi kipinää ja paukahdus oli niin kova että oikein tuntui epämukavalta omassa kehossa. Pena pelästyi hurjasti enkä ehtinyt muuta tehdä kuin nykäistä sen narun auki - olin aivan varma että se saa vetopaniikin ja poistuu paikalta, mutta poni yllätti. Se todella pelkäsi niin ettei edes kyennyt hätäkakkimaan, häntä vain nousi mutta mitään ei ensihätään tullut, sen sydämenlyönnit näkyi kehon pinnalla asti ja se oli aivan kivikova kropastaan. Mutta ei lähtenyt mihinkään. Tasattiin yhdessä hengitystä ja vähitellen Penakin alkoi taas rentoutua. Tunsin ylpeyttä: jotain olen tehnyt oikein, kun tuollainen säikky sähikäinen malttaa ihan oikeasti pelästyessään jäädä siihen minun kanssani, eikä valitse poistumista. Tallissa ei ollut muita hevosia ja Penan oma lauma oli vielä kaukaisella laidunlohkolla, pihapiirissä ei ollut ketään muuta.
Tunnilla sitten kekkuloitiin vähän kaikenlaisia ylimääräisiäkin kuvioita, mutta pääasiassa olin tosi tyytyväinen! Ihan ensimmäiset hypyt on sellaisia köyryselkäloikkia joissa tällaista vellihousua jännittää, mutta kun niistä selvittiin, oli hyppääminen oikeastaan tosi hauskaa. Minulla on niin ristiriitainen suhde hyppäämiseen: pelkään, mutta silti aina toisinaan haluan sitä tehdä.
Tehtiin erilaisia innarijumppia kavalettikorkeudessa. Ne ovat Penalle oikein hyvää aivojumppaa, tosin se aika monesti yritti taas ratkoa tehtäviä lisäämällä vauhtia ja loikkaamalla suoraan ponnistuspuomin takaa keskelle estetehtävää... Vaikeaa minulle oli se, kun sileällä ratsastaessa kaikki tekeminen tähtää siihen ettei Pena lyhene liikaa, niin esteillä minun on pakko pitää sitä tiukemmin edestä tuntumalla ja kontrollissa, jotta se ei kaahaa esteiden sekaan vailla hallintaa. Poni on siis lyhyt, mutta toisaalta se imee nykyään esteille niin mahdottomasti, ettei lyhyys oikeastaan haittaa, kun eteenpäinpyrkimys silti säilyy. Pidä kontrollissa edestä, ratsasta silti jalalla eteenpäin. Lopputuloksena on aivan eri mallinen hevonen kuin mihin olen tottunut, mutta selväähän se on, ettei esteitä kuulukaan hypätä pitkässä ja matalassa muodossa olevalla hevosella.
Tänään oli hammashuoltopäivä.
Penan suuhun kuului ihan hyvää - se kehittää kyllä piikkejä niin että puolivuosittainen huoltaminen on tarpeen, mutta mitään erityisen suurta hoidettavaa suussa ei ollut. Etuhampaat on Penalla epätasaiset ja hampaiden välit ovat isot, joten sinne kertyy ruokaa, joka uhkaa tulehduttaa ikeniä. Sain ohjeeksi rapsutella hampaanvälejä tyhjäksi silloin tällöin, mikäli Pena vain antaa. Eikä Penan kannattaisi nakertaa kaikkea, jotta sillä olisi vielä etuhampaat vanhemmallakin iällä...
tiistai 12. elokuuta 2014
Vanhaa ja uutta
Siinä ne ovat, mun rakkaat. Mun vanha ja mun uusi ja minä, ja mun sisällä muodoton suru.
Kun on ollut viisitoista vuotta toisen kanssa näin, ja kun tietää että enää on viikon tai kaks, ja sitten ei enää koskaan, niin sisin käpristyy sykkyrälle. Vaikka päätöksestä on jo aikaa ja sen myötä on tullut myös tietynlainen rauha, niin näiden viimeisten päivien ja viikkojen eläminen tuntuu pakahduttavalta.
Viisitoista vuotta, niin paljon rakkautta ja kaunista ja hyvää, ja niin paljon pettymystä, huolta, kiukkuakin. Niin paljon hioutuneita särmiä. Yhteenkuuluvuutta, jolle ei ole sanoja, ei määreitä. Tuossa mun poskessa ja olkapäällä juuri tuon turvan mentävä paikka.
Silti just tällä hetkellä ei taivaal oo pilven häivää
Ja mä oon veneretkellä keskellä tyyntä päivää
On vapaita linnutkin käsivarsilla tuulen hennon
Jos se kantaisi minutkin, niiden mukaan lähtisin, vannon
lauantai 9. elokuuta 2014
Letkeästi radalla
Paahtavin helle näyttäisi väistyneen. Tänään ratsastin Penan pitkästä aikaa radalla, tarkoituksena mennä kevyesti humpuutellen ja lopettaa nopeaan, jos poni on kiltisti. Ensin tosin sain raaputtaa sitä mudan alta esiin reilun puoli tuntia...
Sports tracker nauhoitti taskussa ja lenkin kesto oli 34 minuuttia. Kilometrejä kertyi vähän reilut 4, ja menimme siis neljä ratakierrosta, joista kaksi kokonaan käyntiä (ensimmäinen ja viimeinen), ja välissä kaksi kierrosta ravia, joiden aikana kahteen otteeseen pienet pätkät laukkaa. Huippunopeus oli rennossa laukassa 23,9 km/h.
Pena oli oikein kiltti tänään! Ensimmäisellä kierroksella piti vähän säpsiä ja tuijottaa, mutta yhtään pershepulia tai paikaltapoistumisyritystä ei nähty. Oli kaikkinensa rento ja mukava ratsastus.
Ensi viikolla on luvassa hevosenhuoltopäivät, sillä meille tulee eläinlääkäri hoitamaan taas suut kuntoon, ja hieroja tulee laseroimaan Penan selkää.
Sports tracker nauhoitti taskussa ja lenkin kesto oli 34 minuuttia. Kilometrejä kertyi vähän reilut 4, ja menimme siis neljä ratakierrosta, joista kaksi kokonaan käyntiä (ensimmäinen ja viimeinen), ja välissä kaksi kierrosta ravia, joiden aikana kahteen otteeseen pienet pätkät laukkaa. Huippunopeus oli rennossa laukassa 23,9 km/h.
Pena oli oikein kiltti tänään! Ensimmäisellä kierroksella piti vähän säpsiä ja tuijottaa, mutta yhtään pershepulia tai paikaltapoistumisyritystä ei nähty. Oli kaikkinensa rento ja mukava ratsastus.
Ensi viikolla on luvassa hevosenhuoltopäivät, sillä meille tulee eläinlääkäri hoitamaan taas suut kuntoon, ja hieroja tulee laseroimaan Penan selkää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)