Täytyy sanoa että ei se ny ihan menny niin kuin suunnittelin.
Halusin saada maastossa liikkumisen osaksi arkea. Halusin ratsastaa säännöllisesti valvovan silmän alla. Halusin reissuttaa Penaa ja hankkia sille itseluottamusta vieraissakin paikoissa. Halusin erinäisiä ratsastuksellisia asioita: laukkaa paremmaksi, keskiaskellajit esiin, lisää kouluratsastustemppuja, hiukan hyppyjä. Halusin ratsastaa tavoitteellisesti ja nousujohteisesti ja nähdä, miten pitkälle päästään kun sitkeästi tehdään töitä.
Alkuvuosi 2013 menikin hyvin ja aika lailla suunnitelmien mukaan. Jossain käytiinkin kevätpuolella, leirillä ja kisoissa ja näyttelyssä. Maastoon päästiin pari kertaa seurassa, mutta keskenämme saatiin jo ihan kivasti onnistumisia omalla radalla. Ei sitä nyt vielä varmaksi voinut sanoa, mutta uskallettiin kuitenkin. Ratsastin säännöllisesti opetuksessa ja siitä oli hyötyä, Pena väläytteli asioita joita en osannut siitä odottaa.
Mutta sitten kesän alussa alkoivat taas satulamurheet, ja kuuden viikon satulanodotus muuttui kolmen kuukauden satulanodotukseksi. Ja siinä välissä minä tulin raskaaksi. Enkä uskaltanut enkä halunnut enkä pahoinvoinnilta oikeastaan olisi edes pystynyt ratsastamaan reaktiivista ja nopeaa Penaa ilman kunnollisia varusteita. Joten Pena vietti lepokesän. Ja sitten kun satula vihdoin tuli, minä en enää mahtunut ratsastushousuihini ja alkoi olla selvää, että tavoitteellinen ratsastaminen oli osaltani hetkeksi siinä. Ja Penan lepokesä vaihtui leposyksyksi. Maastakäsin koitin pitää sitä liikkeessä ja Mari kävi ratsastamassa sitä tässä meillä kerran viikossa, ja yllättävän hyvänä Pena pysyikin.
Itse asiassa tavoitteista kyllä toteutui laukan laadun parantaminen, tosin en tiedä, kuinka suuri osuus oli sillä, että Penan suolistovaivat saatiin vihdoin jonkinlaiseen hallintaan ja sillä, että satula ei enää kinnannut säästä eikä karannut lavoille. Myös käynnin laadussa on tapahtunut muutoksia parempaan ihan tässä loppuvuodesta.
Sitten marraskuussa 2013 Pena muutti Marin luo.
Ja minä kun ajattelin sitä ostaessani, että se ei lähde minulta ikinä mihinkään.
Minun on sitä ihan muodoton ikävä välillä, vaikka nytkin on vain kaksi päivää siitä kun kävin sitä katsomassa. Pena on kokonaisvaltainen otus, se on parhaimmillaan yhden ihmisen kanssa kun sitä voi seurata kaikkina vuorokaudenaikoina ja puuhata sen kanssa paljon muutakin kuin vain ryppyotsaista ratsastamista. Minun on ikävä sen vekkulia ja rasittavaa persoonaa.
Mutta hyvinhän se siellä näyttää pärjäävän, tosin kerää virtaa ihan törkeät määrät kun tarhaa yksin pienessä tarhassa. Se oli saanut Marin jo kerran tippumaan kun oli virtaisana kekkuloinut ja tehnyt bravuurinsa, köyryloikkapukki - pystyyn - 180°:n käännös takajalan varassa - poistu. Ei onneksi ollut käynyt vahinkoa, mutta harmittaahan se kun noin käy. Pena on äkkinäinen ja liukas kuin saippua niin halutessaan. Toisaalta, sitten kun se on saanut pahimman energiapiikin purettua (esim. liinassa ennen ratsastusta), se näyttää tekevän töitä tosi hyvällä moottorilla. Olin yllättynyt myös siitä, miten hyvässä lihaskunnossa se on, vaikka on viimeiset puoli vuotta ollut todella vähäisellä käytöllä. Penasta näkyi hienosti vatsalihasten linja kun se työskenteli Marin alla. Toki osuutta on varmaan siinäkin, että taas on syöty pöntöllinen psylliumia ja epäilemättä ihan tarpeeseen. Sellainen hiekasta kielivä pömpötys on hävinnyt.
Mitä sitten odotan vuodelta 2014?
Ihan ensisijaisesti sitä, että Pena muuttaa taas takaisin kotiin.
Ja heti toiseksi sitä, että pääsisin keväällä taas ratsastamaan.
Oikeastaan hevosrintamalla kaikki muu on avointa. Vauvan syntymä muuttaa arkeani tavalla jota en vielä osaa aavistaakaan, joten mitään tarkkoja suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Laskettuun aikaan on viitisen viikkoa, se tuntuu hurjalta ja pelottavalta. Ja ihanalta myös.
Oikein mukavaa alkanutta vuotta blogin lukijoille!