Tulevan vuoden tavoitteet

Tänään alkoi treeni.
Mentiin pellolla hangessa ehkä 40 min, ravia ja laukkaa isoilla ympyröillä ja pidempiä suoria. Tuli hiki ja väsy ja hyvä mieli! Hiihtäjä meinasi nostattaa tunnelmaa vähän turhan paljon mutta onneksi oli tilaa valita toinen suunta. Laukassa ohjaus voisi toimia paremminkin mutta ei se niin nuukaa ole, me vasta harjoitellaan, ja kuten sanottua, tilaa riitti ja aina lopulta mentiin sinne minne minä alunperin halusinkin. Loppukäynnit talutin kentällä. Treenin jälkeen Pena kerrospukeutui ja meni vielä iltapäiväksi takaisin tarhaan ettei lyö lihaksiaan jumiin. Olen taas kuin hangon keksi loppupäivän, ratsastaminen on niiiiiin kivaa!

Tosin jos sanoo että treenaa johonkin niin pitäisi ehkä sanoa myös tavoitteita.
Uusi vuosi alkaa aivan juuri ja tässä olisi vähän niin kuin tarkoitus alkaa kauppakirjaa luonnostella tuosta poniinista. Nyt kun se kerran selvisi hiekkamahastaan hengissä niin ei ole mitään syytä lykätä kaupantekoa. Uuden vuoden kunniaksi olen siis siirtymässä liisaajan/ylläpitäjän/haltijan roolista omistajaksi, ja ehkä siinä sivussa voisi sitten katsoa tulevaa vuotta myös sillä silmällä, että sinne uskaltaisi asettaa tavoitteita.

Me emme ole niin kunnianhimoisia kilparatsastuksen ystäviä, että tavoitteet asettuisivat varsinaisesti kisaamiseen. Mutta tietenkin kilpailut luokkinensa ovat a) hyviä tasomittareita ja b) erinomaisia kannustimia harjoitteluun - on pakko harjoitella suunnitelmallisesti ja päämäärätietoisesti, kun kilpailukalenterissa on merkintöjä.

Penan kanssa tavoitteet alkavalle vuodelle voisivat olla jotain tämännäköistä:

• Maastossa liikkuminen osaksi arkea. Ensin luotettavan kaverin hännässä, sitten toivottavasti jossain vaiheessa myös yksin. Ensin käynnissä, sitten ravipätkiä, jossain vaiheessa toivottavasti kaikkia askellajeja. Olen ihan huipputyytyväinen että pellolla lumihangessa liikkuminen on nyt vuoden viimeisinä päivinä alkanut sujua ongelmitta!
• Säännöllinen valmentautuminen eli valvovan silmän alla ratsastaminen. Tekee hyvää niin ponille kuin kuskillekin, tuo sitä kaivattua suunnitelmallisuutta ja ryhtiä, kun on sovittu tunti tiettyyn ajankohtaan. Ja kehitystä on todistamassa joku muukin kuin vain minä itse...
• Reissut. Haluaisin tulevana vuonna käydä Penan kanssa valmennuksissa myös kodin ulkopuolella, mennä ratsastamaan jonnekin maneesiin sekä kesäkaudella käydä muutamissa kilpailuissa. Ei niinkään kilpailemisen itsensä takia, vaan reissaamisen ja kokemuksen vuoksi. Ja sen harjoittelun päämäärätietoisuuden säilyttämiseksi!

Yksityiskohtaisemmin ratsastuksellisia tavoitteita:

• Laukan hiominen. Penan laukkaa on vienyt taaksepäin niin satula- kuin terveysmurheetkin, ja aina kun laukka on alkanut parantua, on tullut jokin takapakki ja laukan harjoittelu on jäänyt vähemmälle. Penan laukka on valtavasti kehittynyt vuodessa, mutta se on yhä sen raain askellaji. Haluan siis saada laukkaan laatua, voimaa ja ulottuvuutta, niin että siirtymät laukkaan ja laukasta pois toimivat yhtä pehmeästi ja varmasti kuin siirtymät raviin, ja että muoto säilyisi myös laukassa. Laukkaan pitäisi saada säädeltävyyttä enemmän. 
• Keskiaskellajit. Pena tarvitsee laajuutta ja voimaa ja joustavuutta jotta löydän sille keskiaskellajit. 
• Kahden edellisen kohdan yhteenvetona: jos ja kun laukka hioutuu paremmaksi ja varmemmaksi, haluaisin saada Penan "kisatasoksi" ensi vuonna helppo C ja jos keskiaskellajit löytyy, niin "kotitasoksi" helppo B. Kuluneena vuonna koen että Pena on kotona ollut helpon C:n tasolla, koska kotona laukkaaminen on tuttua ja turvallista. Kisoissa kävimme vain raviohjelman, koska koin että laukkaaminen muutenkin jännittävässä tilanteessa saattaisi räjäyttää pienen ponin tajunnan ja suistaa meidät pimeän syövereihin. (mitenkään liioittelematta)
• Temppurepertuaaria laajemmaksi ja varmemmaksi: Pena tekee jo nyt väistöt käynnissä ja ravissa, avotaivutukset käynnissä ja ravissa, etu- ja takaosakäännökset niin että ne sellaisiksi tunnistaa. Näihin haluan suoritusvarmuutta ja säädeltävyyttä. Haluaisin myös pohjustaa laukanvaihtoja, mahdollisesti jotain laukkaväistön alkua ja vastalaukkoja, ja muuta semmoista pientä ja uutta jännittävää, jolla ei nyt varsinaisesti tällä tasolla vielä mitään tee mutta jotka vahvistavat hevosta fyysisesti ja psyykkisesti. 
• Esteet. Kai niitäkin täytyy taas uskaltaa hypätä. Tai no, oikeastaan vähän kaipaan hyppäämistä. Ja sydämeni itki verta kun näin myynnissä käytettynä samanmerkkisen ja -mallisen estesatulan kuin millainen meillä on koulusatulana. Värikin oli oikea! Satula on täydellinen minun pyllylleni, ehkä paras mahdollinen Penan hankalalle selälle, eikä näitä ole koskaan myynnissä käytettynä. Miksei minulla ollut juuri silloin varaa siihen satulaan, miksei?! No mutta. Esteet. Haluan tulevana vuonna hypätä säännöllisemmin, saada siihen hommaan jotain tolkkua, Penalle varmuutta, taitoa, intoa. Itselleni rohkeutta sen verran ettei tartte nieleskellä jos este korotetaan seitsemäänkymppiin. Jos olen oikein hullu, saatan haluta lähteä johonkin puomiluokkaan kilpailemaankin. Mutta vain kokemuksen nimissä!

Näin pelottomasti viime kesänä!

Ja tottakai haluamme pysyä terveinä ja treenikuntoisina molemmat, jotta voimme saavuttaa tavoitteitamme. Yksinkertaistettuna haluan vain ratsastaa ensi vuonna niin, että minulla on allani nuori, kehittyvä ja pystyvä hevonen, jolle saa ja uskaltaa asettaa haasteita ja tavoitteita. Jota saa ratsastaa ja liikuttaa niin että se hikoaa ja rasittuu ja sitä kautta voimistuu. Jonka kanssa saa ja pitää suunnitella viikko-ohjelmaa siten että lihas kasvaa ja kehittyy. Olen niin pitkään liikuttanut vain iäkkäitä hevosia että minusta on mahtavaa ajatella, että voin treenata nousujohteisesti rasitusta kasvattaen, enkä vain peruskuntoa ylläpitäen ja palautellen. Enkä tarkoita etten arvostaisi sitä että saan omistaa ja liikuttaa myös vanhoja hevosia, en tietenkään, mutta koska minulla itselläni on koko ajan halu ja nälkä kehittyä ja oppia enemmän, olen todella kiitollinen myös siitä, että pystyn niin tekemään nyt kun minulla on seniorien rinnalla nuori hevonen, jolla on käyttövuosia edessä kenties kymmenenkin.

Tällaisilla mietteillä eteenpäin! Olisi kiva lukea tulevan vuoden suunnitelmia myös blogini seuraajilta, vink vink!

Meilläeiooenäähiekkaa

Meillä ei ole enää hiekkaa!

Se on jee!

Tänään oli siis kontrolliröntgen ja tulos oli ällistyttävä: koko se valtava hiekkapatsas oli poistunut. Yhdessä kohdassa oli hieman jotain epämääristä, ehkä kaasua ja hiekanjyviä, mutta ei enää nelikymmensenttistä hiekkamassaa.

Olen todella iloisesti yllättynyt ja huojentunut, olin varautunut siihen että jatkamme uuden kuurin psylliumia ja että vain osa hiekasta on poistunut.

Ei tässä sitten muuta kuin takaisin treeniin! Keväällä ja syksyllä syötän varmuudeksi 3 viikon kuurit psylliumia, ja tietenkin olosuhteisiin pitää kiinnittää kunnolla huomiota. Tarkoittaa siis sitä, että rakennellaan heinälaatikoita, ostetaan kumimattoa niiden alle ja tarpeen vaatiessa käytetään muun ajan kuonokoppaa, ettei Pena pääse syömään maata. Vaikka edelleen olen vahvasti sitä mieltä, ettei se ole syömällä syönyt maata missään kohtaa.

Reissu meni mukavasti vaikka lastaus olisikin voinut sujua vähän jouhevammin molemmissa päissä. No nyt meillä on oma traileri pihassa niin voin alkaa lastausharjoituksia (samalla kun opettelen peruuttamaan sen traikun kanssa, heh).


Joulukin oli ja meni, Pena lepäili niin kuin minäkin. Aattona tosin sain askarrella aitalankojen parissa, koska jostain syystä virta ei kulkenut kunnolla ja Pena kehitti projektin "kuinka saisin kuusenhavuja aidan toiselta puolelta". No nojaamalla reteästi lankaan josta ei tule tälliä... Viritin sähkön uudestaan, taittelin rautalangasta Penalle "parran" ja pujotin sen sen riimuun, ja jäin katsomaan lopputulosta. Kurkotus, räpsähdys, kosto kaverille puremalla sitä kyljestä ja joulurauha oli taas taattu eikä tarvinnut juosta karanneen lauman perässä pitkin kyliä.

Hiphei!

Lyhyesti:

mentiin tänäänkin pellolla. Mentiin myös laukkaa. Ohjaus oli hiukan hukassa ja hetkellisesti jarrukin, mutta Pena + pelto + laukka = JIPPII!

Laumasielu räyhänhenki

Olen ehkä maininnut, että Pena on leikkisä laumasielu ja urheiluttaa tarhassa joka päivä tuntikaupalla sekä itseään että tovereitaan. Tässä todisteita:

Villiinnyn ja tukka nousee pystyyn

Sit pikkuisen puren kaveria täältä poskinahasta

Ja tällä lailla me sitten hiukan keulitaankin

Vanhaherra Immu ei ihan joka pyrähdykseen lähde mukaan

Riimusta tiukka ote...

... ja retuutus

Ja sitten kiihdytys laukkaan kun kaveri katoaa (Immu menossa piehtaroimaan niin kuin kukaan ei olisikaan häiritsemässä)

Joskus on riski saada monoa kun tarpeeksi härkkii

Mut sitten voi vaan hölkätä kiltinnäköisenä vähän kauemmas

Aineellisia vahinkoja ja peltoliikuntaa

Tälle päivälle ennustettua maailmanloppua uhmaten päätin jo aamusta mennä ratsastamaan pellolle.

Eilen käväisin iltasella Penan selässä kentällä, oli -15 pakkasta ja minulla tönkköpaljon vaatetta päällä, tuulihousut, huonot rukkaset ja kaiken lisäksi puin vielä Penalle liukkaan villaviltin pepun & satulan päälle. Mutta poni yllätti ja oli tosi kiva, vaikka edellisestä ratsastuksesta oli taas useita päiviä. Ei kyttäämistä tai sätkimistä, vaan hyvää ja rentoa liikettä. Olin tosin niin "joustava" kaikissa vaatteissani että olisin saattanut kuukahtaa alas mistä tahansa sivuloikasta. Ehkä minun vankkumaton tönkköyteni valoi Penaan rohkeutta. (Miten muuten voi kypärämyssy ahdistaa ihmistä niin paljon, että tuntuu ettei edes järki kulje kun sen puuvillakondomin vetää päähänsä?)

Tämänpäiväinen peltokeikka alkoi melko lupaavasti jo tallista: Pena oli rikkonut loimestaan yhden pikalukon, se kiikkui soikeana remminsä päässä ja siitä puuttui jokin osa. Sitten kun harjatessa käänsin hetkeksi selkäni, Pena juuttui riimustaan jotenkin karsinan oven salpaan, panikoitui ja rykäisi taaksepäin tasajalkahypyn ja riksraks vaan riimunpätkät lenteli. Onneksi aineelliset vahingot eivät olleet sen suuremmat, ja Pena sai jälleen yhden konkreettisen muistutuksen lisää, että siinä on jokin järki kun aina kiellän, ettei naamaa tarvitse tunkea joka paikkaan ja että käytävällä kuuluu seistä nätisti paikallaan. Loppuajan Pena seisoikin hyvin kuuliaisesti keskellä käytävää niillä jalansijoillaan joille olin sen asettanut, normaalin edestakaisin vänkäämisen sijaan.

Pihalla käytiin vielä yksi tiukkasanainen keskustelu siitä, seisotaanko selkäännousussa paikallaan vai stepataanko ja nyitäänkö ohjia. Minä 1, Pena 0.

Sitten tuulta päin ja pellolle. Pyysin isäntää katsomaan sen verran meidän perään, että jos ei meitä kuulu eikä näy takaisin niin tietää vähän mistä kannattaa lähteä etsimään. Kännykän jätin tietysti kotiin...

Toisinaan tuntee itsensä aika hölmöksi, kun niin varautuu ja pelkää. Pena meni todella hienosti! Isolla lumenpeittämällä pellolla ei vain ole mitään mitä pelätä, eikä Pena yleensä ihan täysin tyhjästä mitään hepuliloikkakohtausta saa. Ja jos saa, niin sitä edeltää päänviskelyä ja jännittynyttä tikitystä, jolloin loikan voi jo aavistaa, ja silloin kyllä pysyn kyydissä kun saan jonkun etukäteisvinkin tulevasta. En siis edes tiedä, mitä jännitän. Ehkä sitä itse jännittämistä, säpsähdyksiä, epämukavaa oloa. Kun ei voi olla ihan varma, että kuinka käy ja tuleeko jotain.

Hanki toi hyvää vastusta, Pena joutui nostelemaan jalkojaan ja käyttämään energiaa ihan vain eteenpäin pääsemiseen. Pystyin ratsastamaan sitä pitkin ohjin koko ajan, kuten kuvista näkyy, eikä sitten alkujäykkyyden jälkeen jännittänytkään. Hieno, hieno poni!

Otimme myös pätkän ravia. Ihan noin pörhäkkäältä poni ei selkään tuntunut kuin mitä alla olevassa kuvassa näyttää, ennemminkin vain askel oli iso ja korkea, mutta laitoin sen lumen piikkiin. 

Kaikissa ravikuvissa häntä oli samaan tapaan tötteröllä joten taisi Penaa sitten kuitenkin hiukan kuumotella reippaammin meneminen. Mutta ei ravissakaan minkäänlaista loikkimista tai päänviskomista. 

Ratsastuksesta jäi niin hyvä mieli, että ihan haluaisin mennä tänään vielä toisenkin kerran! Taidan jättää kuitenkin huomiselle, jos sitten vaikka vähän laukattaisiinkin. 

Olen nyt käyttänyt Penalla Wintec Cair -vyötä, ja vaikka se on aika massiivinen laitos, se tuntuu sopivan. Pena on voinut paremmin eikä aro mahan alta koskemista juurikaan, ja tuon ilmapaneelivyön se myös antaa laittaa tosi nätisti. En tiedä, johtuuko vyöstä vai mahan paremmasta kunnosta vai mistä, että Pena on liikkunut tosi hyvin ja rennonoloisesti ne harvat ratsastuskerrat jotka olen nyt viikon sisään sillä mennyt. Psyllium loppui maanantaina ja viikon päästä meillä on kontrolliröntgen. 

Toissapäiväinen kengityskin meni hyvin, vaikka oli uusi kengittäjä. Penan piti hiukan kokeilla rajojaan, mutta rauhallisesti ja periksi antamatta kengitystä vain jatkettiin niin suurimmat hyppelyt jäi pois. 

I know your face - 19.12. spesiaali

Tämä kirjoitus ei käsittele Penaa.
Tämä kirjoitus on omistettu Immulle.

Lämminveriselle ruunanrutkulle joka on tänä päivänä ollut minulla 13 vuotta. Se on yhtä kuin puolet elämästäni.

Immu tuli minulle vahingossa, ei se ollut hyvinkoulutettu kouluponi jolla alkaisin kilpailla. Ei se ollut juuri mitään, entinen ravuri, aika lailla rahaa juossut tosin. Vähän unohdettu ja suttuisen näköinen, huono syömään, laiha. Sellainen hevonen jota ei ikinä hankita varhaisteinille ensihevoseksi ja niin sitten vaan hankittiin. Hintakin oli "huima", 4000 markkaa. Siihen kuului villaloimi ja riimu ja naru (kaikki edelleen tallessa). 

Ensimmäinen kuvakollaasi. Ykköskuvassa eletään vuotta 2000, Immu on ollut minulla puoli vuotta. Toinen kuva on kevättalvelta 2001, uskoakseni, ja kolmas kuva loppuvuodesta 2001, jolloin Mikukin on jo mukana kuvioissa.

Toinen kuvakollaasi. Vas. ylhäällä Immun naamakuva aika pian meillemuuton jälkeen, v. 1999. Oik. ylhäällä eletään syksyä 2000, ja alakuvissa kesää 2000. Alhaalla oikealla kuvassa on vasemmalla Immu ja oikealla ystäväni silloinen hevonen Eetu, Immun paras ystävä jonka kanssa Immu eli kesät.

Immun kanssa olisi voinut käydä huonosti mutta ei käynyt. Immu on aina ollut kiltti ja nöyrä, vaikkakin todella nopeasti kuumuva ja herkästi hermostuva. Sen kanssa olen oppinut lehmänhermoiseksi, istumaan rentona vaikka tulisi mitä vastaan. 

Immu on ratsukoulutettu minun toimestani. Maastossa. Ei meillä ollut kenttää, kesäisin sain mennä heinänteon jälkeen pellolla ja talvella jos oli sopivasti lunta - ei liikaa eikä liian vähän. Ja nyt kun miettii, niin herranjumala miten paljon silloin ratsastin! Olen pitänyt vuosikausia tallipäiväkirjaa Immun kanssa, ja olen tahkonut vuodesta toiseen orjallisen tarkasti joka ikinen päivä maastolenkin. Yksi vapaa per viikko, se on ollut sääntö. Muuten olen mennyt, joka kelissä, sateessa ja paisteessa, talven läpi pimeässä, aina vaan maastossa, valaisemattomia teitä, metsäpolkuja. Tuntien lenkkejä kaksin hevosen kanssa pimeillä metsäreiteillä, ääneen laulaen ettei hirvet. Välillä meillä oli mukana ystäväni naapurista ja hänen hevosensa, tällä kokoonpanolla puhuttiin murheita ja iloja ja kohdattiin jos jonkinlaista metsäkonetta, moottorisahaa, sauvakävelijää ja marjastajaa.

En tiedä sen mustempaa pimeyttä, vieläkään, kun lähtee pihan valoista lumettomaan maastoon marraskuussa klo 18. Mutta vähitellen silmä tottuu, ruumis tottuu, hevonen tottuu. Tiet on tuttuja, autoja tulee harvakseltaan, valot sokaisevat ja niiden mentyä on taas helpompi olla. Olen ratsastanut Immulla surussa ja ilossa, väsyneenä, kyllästyneenä. Olen saavuttanut asioita niillä reiteillä - hevoseni on oppinut kulkemaan muodossa. Hevoseni on oppinut väistöt, avotaivutukset, kokoamiset, lisäämiset.

Immu eli meillä yksin kaksi talvea. Kesät se oli ystäväni hevosen kanssa, mutta talvet olivat niin yksinäisiä että lopulta Immu lakkasi syömästä. Sille oli pakko hankkia kaveri, onneksi. Vuonna 2001 meille muutti Miku, vanha hoitoponini ja esteratsuni, perkeleellisen ärhäkkä pikkushettis, joka veti minua perässään kuin märkää rättiä pitkin tiluksia. Mikun kanssa käytiin vuosia hiljaista väsytystaistelua siitä, kumpi meistä määrää. Se on uskomaton jääräpää, maailman rakkain vanha poniini, joka tulevana vuonna täyttää 27 ja siis on minulla Immun tapaan edelleen, hautaan saakka. 

Tästä kuvasta pidän erityisesti, oma naurava naamani ja hevosten villit ilmeet. Minä ja minun ponini. Kuvat on vuodelta 2004.

Ei Immusta ikinä mitään liitokaviota tullut, mutta sen verran näpsä ratsu kuitenkin, että kävin sillä muutamissa koulukisoissa. Aika hyvin metsäreiteillä koulutetulle ex-ravurille!

Ruusukekin on saatu, vuosi on 2004.

Minä en rehellisesti sanoen tiedä, missä olisin jos minulla ei olisi ollut Immua.
Hevoseni ovat olleet minulle aina se ohjenuora jonka mukaan elän. Olen tehnyt valintani niin että aina hevoset. Olen muuttanut niitä mukanani ympäri Suomen opiskelupaikkojen mukaan. Olen ajanut kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa hoitaakseni hevoseni. Olen jättänyt paljon väliin koska hevoset. Olen käynyt joskus jossain juhlimassakin ja aina tullut ajoissa kotiin, koska aamulla on ruokittava hevoset.

Tietenkin olen kotona asuessani saanut apua isältäni, mutta pääasiallisen vastuun hevosistani olen kantanut minä, ja yksin minä. Isäni ei tiedä hevosista muuta kuin sen minkä on minulta, Immulta ja Mikulta oppinut.

Olen ollut onnekas, sillä Immu ei ole ollut koskaan sairas. Yhden pienen jännevamman se on parannellut minulla ollessaan v. 2000, todennäköisesti vanha vamma joka uusiutui (siihen aikaan ei viety harrastehevosia mihinkään klinikoille kuvaan tai ultraan). Vamma parani kahden kuukauden kävelyllä eikä ole sen jälkeen vaivannut millään lailla eikä vaatinut erityishoitoa. Toisen kerran Immu on ollut sairas tapeltuaan orihevosen kanssa. Silloin olisi voinut käydä pahasti mutta selvittiin ruhjeilla ja mahdottomalla sierainverenvuodolla. Olen kuurannut hevoseni verta vuokratallin seiniltä ja parkunut, että tiedän menettäväni Immun joskus, mutta en aio tehdä sitä nyt enkä tällä tavalla. Immu selvisi, sen päässä ei ollut murtumaa vaikka otsa paisui jalkapallon kokoiseksi. Vuoden kuluessa epämuodostuma laski ja parani ja Immu oli jälleen oma kaunis itsensä.

Käytiin myös kerran match showssa, Immu oli BIS III! Vuosi on 2004.

Pihapuun alla lihaksikkaana, v. 2006

v. 2008

Ratsastusta v. 2008

v. 2009

I know your face - tunnen kasvosi. 

Minä tunnen tämän hevosen, läpikotaisin. Olen elänyt sen kanssa kolmetoista talvea, kolmetoista kevättä, kesää ja syksyä. Olen joutunut sen kanssa niin monenlaisiin tilanteisiin etten enää lähtisi useimpiin niistä, millään hevosella. Olen ollut nuori ja uhkarohkeakin. 

Mutta Immulta en ole pudonnut, se on opettanut minun liimaperseeksi joka pysyy kyydissä vaikka tulisi mikä. Kun ratsastaa vain maastossa, ei yksinkertaisesti ole varaa pudota ja karkuuttaa hevosta. Kyydissä on pysyttävä. Me olemme menneet nurkin liukkaalla nurmella, humpsahtaneet lumen peittämään valtaojaan, olen jäänyt päästäni kiinni matalalla roikkuvaan oksaan. Olen sinnitellyt kyydissä kotiin kun toinen hevonen potkaisi minua Immun selässä, hokinreiästä jalassani näkyi sääriluuni. Olen ratsastanut ilman satulaa täysipainoisia maastolenkkejä kaikissa askellajeissa, olen ajanut kärryillä keskellä tietä kahden täysiperävaunurekan edellä, kun en vain voinut ottaa riskiä että ne yrittävät ohittaa ahtaassa paikassa ja tulee joku paniikki. Olen laukannut jäällä niin lujaa kuin Immusta lähtee (se on muuten aika lujaa se) täydenkuun valossa kilometri kilometrin perään. Ne ovat sellaisia hetkiä kun ei ole hevosta ja ratsastajaa vaan on vain yksi olento, yksi yhteinen hengitys ja liikkeen rytmi joka vie eteenpäin. 

Talvella 2010

Immu täyttää ensi vuonna 24. 

Se on opettanut minulle kaiken, ja se tulee opettamaan minulle vielä sen vaikeimmankin. 

Immu on vielä hyvässä kunnossa, talvisin vaatii hiukan lisärehustusta että pysyy lihassa, mutta se on virkeä oma itsensä. Jotain vanhuuden tuomaa arvokkuutta siinä toisinaan vilahtaa, ja välillä kamera vangitsee siitä tällaisen kuvan: 

Kevät 2012

Ylläolevassa kuvassa Immu näyttää vanhalta. Selkä on painunut ja koko hevonen on kulmikas ja vähän suhruisessa vanhassa talvikarvassa. 

Noihin aikoihin kohtasin sen hetken, jolloin tiesin että Immun työt on tehty. Mitään ihmeellistä ei sattunut, mutta ratsastin Immua hetken kentällä kunnes minut vain valtasi ymmärrys. Immu yritti parhaansa, niin kuin se on kaikki vuodet aina yrittänyt parhaansa minun pyynnöstäni, mutta sen kroppa ei vain enää jaksanut suoriutua asioista joita pyysin. 

Silloin pysäytin, tulin alas selästä, riisuin satulan pois. Kiipesin takaisin paljaalle selälle ja lähdin pois kentältä, maastoon. Ja silittelin ja kehuin Immua ja itkin niin kuin minuun olisi pistetty reikä. 

Minun vanha hevoseni. 

Minun vanha urhea pieni hevoseni joka on aina tehnyt kaiken mitä pyydän, aina tehnyt parhaansa. Ja silloin tunsin siinä vanhuuden ja väsymyksen. Ja jollain tapaa Immukin tiesi, että jokin päättyi sinä päivänä. Se oli levollinen ja rento, ei kiirhetinyt niin kuin normaalisti. 

Seuraavalla viikolla myin Immun satulan pois. 

Enää me emme tee muuta kuin kivoja juttuja, kuljeksimme maastossa, radalla ja pelloilla ilman satulaa. Enää ei ole pakko mitään. 

Kesä 2011

Immu on aina rakastanut vauhtia. Se ratkoo kaikki asiat kiihdyttämällä. Jos se saisi päättää, se menisi aina täysillä. Immu on höyhenenkevyt ratsastaa, ikinä se ei ole vienyt, sillä on aina jarrut (paitsi ajaessa jolloin se on tosimiesten hommissa ja pullaa kuin mikäkin korskea ravijyrä), mutta mieluisin nopeus sille on täysiii. 

Immu urheilee säännöllisesti kentällä vapaana, jolloin se saa mennä vauhdilla, omaa mielitahtiaan. Siinä Immu on eniten omillaan, häntä soihtuna kohti taivasta, töristen ja pöristen, joka lihas värähdellen. Nopeutta, voimaa. 

Sellaisena sen täytyy saada pysyä. 

Sitten kun tuo hevonen ei enää halua tai pysty menemään lujaa, sen taival on loppuunkuljettu. 

Olen miettinyt paljon luopumista - tietenkin, omistanhan 24- ja 27-vuotiaat hevoset. Etenkin Immun kohdalla toivon, että sen lähtö on nopea. Sen kaltaista hevosta ei voi nuuduttaa hitaasti huonokuntoiseksi ja yrittää elvyttämällä pitää sitä hengissä. Immu on elänyt kiivaasti ja toivon, että se saa lähteä samalla lailla, saappaat jalassa, nopealla kertanykäyksellä. 

Toivon että minussa on voimaa nähdä siitä, koska sen aika on täynnä. 

Näiden kaikkien vuosien jälkeen olen sen sille velkaa. 

Se on pyytettä antanut minulle kaikkensa. Minä olen velvollinen huolehtimaan, ettei se koe kipua tai nöyryytystä. 

Immu on kiistatta elämäni hevonen. 

Ei koskaan tule ketään Immun veroista. Tulee rakkaita ja tärkeitä, tiedän sen. Tulee saavutuksia ja meriittejä ja kokemusta ja viisautta. Mutta ei tule toista joka olisi ensimmäinen. Joka olisi Immu. 

Se ei ole mahdollista eikä edes tarpeellista. 

Immu kesällä 2012.

Tämä olkoon kirjoitus minun elämäni hevoselle ja kiitos näistä kuluneista vuosista. Kaikki olisi kovin toisenlaista jos ei olisi ollut Immua. 

Hankihumpuuttelua

Huihai mikä tuuli ja puhuri on käynyt viimeiset vuorokaudet! Aukella paikalla oleva koti- ja tallinpiha sekä 250-metrinen peltojen poikki kulkeva pihatie ei tällaisilla lumituiskuilla ole kovin kiva yhdistelmä. Traktoria ja linkoa saa ulkoiluttaa monen monta kertaa päivässä ja silti 15 min ajon jälkeen tie on taas tukossa. Mutta ei, en suostu marmattamaan lumesta, olen niin onnellinen että vesisade ja kura viimein loppuivat.

Tuuli asettui hiukan iltapäivään mennessä joten päätin mennä ratsastamaan. Pena oli kuntoonlaitossa ihan ok, sain harjata mahan alta melko normaalisti ilman kipuviestejä. Myöskään kuopimista ei tänään esiintynyt.

Kentälle oli tuiskannut mahtavasti lunta, ja aiemmin päivällä käyneet asiakkaat olivat kiltisti ratsastaneet niillä vähän vähemmän lumisilla alueilla. Me oltiin Penan kanssa erilaisia ja suunnattiin suoraan kinoksiin! No, oikeastaan menin sinne koska oli pakko, Pena oli pimeässä, tuulessa ja lumisateessa melkoisen virtavan oloinen enkä jaksanut sen koikkelehtimista, joten päätin että sen on hyvä vähän purkaa energiaansa jalkojen nosteluun ja lumessa kahlaamiseen. Paikoin lunta oli ponia mahaan, ja niissä kohdin Pena koitti kahdesti pistää pötkölleen... Otettiin alkulämpöjen jälkeen myös vähän ravia hangessa, toinen pitkä sivu oli sopivasti koko matkalta syvemmän lumen peitossa joten siinä oli kiva päästellä. Komeasti nousee ponin jalka! Menomme ei ehkä ollut kovin hallittua ja asiallista mutta ainakin oli kivaa ja erilaista kuin normaalisti. Käveltiin ja hölköteltiin puolisen tuntia päämäärättömästi kenttää ristiin rastiin, ja Penakin pikkuhiljaa tasaantui eikä enää tuijotellut ja säpsähdellyt.

Penalta jaloissa on ehkä sata hokinpolkeamaa. Liikutuksessa käytän sillä bootseja joka jalassa mutta tarhaan en ole niitä pukenut kun en millään viitsisi, kahdentoista hevosen kanssa on aamuisin ihan riittävästi hommaa ilman että pitäisi vielä yhden hätähousun jaloissa kyyristellä. Mutta ehkä pitää vaan nöyrtyä... Minkälaiset olisi hyvät tarhasuojat, jotka suojaisivat ruununrajan lisäksi ylemmäs vuohiseen saakka? Ylimmät hokinpolkeamat Penalla on vuohisissa.
Polkeamat saattavat tietysti johtua myös siitä, että Pena on aika pitkässä kaviossa. Kengittäjä tulee keskiviikkona, meille uusi tapaus, naiskengittäjä. Katsotaan kuinka hän Penan kanssa pärjää! Ja on meillä tietysti taas yksi kenkäkin hukassa, kuinkas muuten.

Hiukan harmittaa tilaamani satulahuopa. Huopa on siis tällainen W-profilen koulusatulahuopa, musta-harmaana:

Kuva satulasoppi.net

Full-koko on liian iso, se näyttää hullulta Penan päällä. Mutta koska olen hätähousu, leikkasin tietty kaikki laput irti ennen kokeilemista, joten en voi vaihtaa sitä pienempään... Jos jollain olisi mahdollisesti vaihtaa tuo pony-kokoiseen taikka johonkin muuhun saman hintaluokan (n. 50 e) laadukkaaseen, uudehkoon pony/cob-kouluhuopaan niin saa hihkaista! Värin suhteen en ole kovin kranttu, jos ei nyt ihan pinkkiä...

Kipeä poni

Viikonloppuna olin molempina päivinä kevyesti ratsastamassa. Pena oli energinen mutta ei sitten energian laantumisen jälkeen kuitenkaan yhtään oma itsensä. Ratsastukset kestivät ehkä 20 minuuttia. Liikutuksen jälkeen alkaa aina paska liikkua, mikä on tietysti hyvä ja liikuttamisen tarkoituskin tässä kohtaa.

Eilen oli taas tarkoitus mennä selästä käsin hetki, mutta Pena oli kuntoonlaitossa jo tosi kipeä ja äkäinen. Sen koko mahanalus on mahdottoman kosketusarka ja nyt kipu säteilee myös selkäpuolelle. Poni seisoo ihan köyryssä kun harjaan sitä, ja jos osun arkaan paikkaan, tulee hammasta. En voi kuvailla kuinka kurja oloni on! Toivon vain, että kivut ovat merkki paremmasta - siitä että hiekka on lähtenyt liikkeelle ja mennessään raapii suolta.

Mahahaava-asiaa olen miettinyt niin että savu nousee korvista, ja eilen tunnustelin Penaa löytämäni videolinkin ohjeiden mukaan. Videossa näytetään mahahaavahevosen diagnosointia akupainannan avulla, se löytyy täältä. Reagoihan se, mutta mistäs sitä tietää, onko kivut "vaan" siitä hiekasta. Todennäköisesti kuitenkin ovat, mutta kun on pieni paikka hermostua niin kannattaahan sitä.

Eilen sain myös hartaasti odottamani paketin postissa. Siellä oli ne ökykalliit satulavyöni sekä ensimmäinen hiukan arvokkaampi satulahuopani! Wintecin cair-vyö oli todella massiivinen kapistus, mutta tuntui pehmeältä ja joustavalta. Joustavuus saattaa olla ongelma, mutta katsotaan. Toinen, nahkainen Rossner-vyö oli sekin odotusten mukainen, laadukasta nahkaa, reilu mutka, ei joustoja ja mielenkiintoiset patenttisoljet, joiden avulla vyötä pitäisi olla helppo kiristää selästä käsin. Satulahuovan kohdalla jäin kaipaamaan cob-kokoisia huopia! Onko niitä? Full näyttää melkein loimelta tällaisen lyhytselkäisen hevosen yllä, etenkin kun meidän satulassa on lyhennetty siipi. Vai riittäisikö tuolle pony-koon huovat?

Päädyin eilen sitten vain juoksuttamaan Penaa hetken, leikkaamaan sen tukan fiskarsseilla (melkoista siksakkia, täytyy palata asiaan tänään) sekä antamaan sille satsin kipulääkettä. Vielä viikko psyllium-kuuria jäljellä, sitten viikon tauko ja uudestaan kuviin.

Käväisy

Runoilija Sirkka Turkka kirjoittaa:

-- jotenkin kova pakkanen hajottaa hevoset, ne potkivat ilmaa ja puunrunkoja, niiden karvat sojottavat eri suuntiin --

Tätä tuli taas seurattua kun pakkanen kiristyi hetkeksi liki kahteenkymmeneenviiteen asteeseen. Noin kolmantena kireänä pakkaspäivänä laumat alkavat hajoilla, ei millään lailla negatiivisessa muodossa mutta porukoihin tulee uutta säpinää. Totesin että on viisainta antaa Penan liikuttaa itse itsensä, sen kävelyttelystä ei olisi tullut yhtään mitään. Jo tarhaanvientimatkoilla se keksi kekkuloida kahdella jalalla, narun kertaakaan kiristymättä, kenenkään varsinaisesti häiriintymättä. Kunhan kekkuloi ja poukkoili. Onneksi sillä on leikkiseuraa laumassaan, niitä on kiva katsoa ikkunasta kun ne touhuavat. Touhuamisen saldona tosin laskin neljä hokinpolkemaa Penan ruununrajoista, pitääkö sitä nyt ruveta bootsittamaankin pihalle...

Tänään pakkanen lauhtui ja päätin aloittaa taas Penan liikuttelun. Mahanalunen on vielä arka, mutta mielestäni se on mennyt parempaan suuntaan. Penaa on vaikea arvioida sillä sen kipumuisti on erinomainen, ja selkeästi sillä nousee stressitaso jo ajatuksesta, että kohta kopeloin sitä vatsan alta. Nyt reaktiot olivat kuitenkin jo laimeampia.

Laitoin Penalle varusteet ja juoksutin hetken kaikissa askellajeissa. Muutamia pukkiloikkia tuli laukannostoissa ja laukan aikana, ja myös päänviskontaa ja pään painamista alas, joiden tulkitsen olevan oireita mahakivusta. Ravissa ja käynnissä poni oli yhteistyöhaluinen ja rauhallinen. Juoksutuksen jälkeen kiipesin käymään selässä, todella ajatuksella vain käväistä muistuttamassa, että näinkin voi tehdä. Olin varustautunutkin vain tuulihousuilla ja tosi kömpelöillä talvirukkasilla. Kaikesta huolimatta aina tuntuu kuin kotiinsa tulisi, kun pääsen Penan selkään! Kävelin sen kanssa puolipitkillä ohjilla muutaman kahdeksikon ja otin yhden pitkänsivun kevyttä ravia ja lopetin siihen.

Suunnitelmani olisi ruveta nyt taas liikuttamaan Penaa selästäkäsin, kevyesti ja vointia seuraten tietysti. Seuralaisen kanssa voitaisiin sitten käydä maastossa tai pellolla kävelemässä myös, ettei tarvitse vain kentällä tahkoa.

Penan talvimuotiin oli pakko lisätä "uikkari" eli lapasuojus, joka kuvassakin pilkottaa loimen kauluksesta. Kovin paljon loimitusta ei tarvita kun Penalta jo hinkkaantuu karvat pois lavoilta. Todella ankeaa, pitäisin sen niin mielelläni nakuna mutta kun se ei vain kasvata karvaa!

Ihania kuvia

Sain ihania kuvia Penan eilisestä ulkoilusta asiakkaaltani Martalta! Kaikista kuvista kiitos siis hänelle.

<3

Pena ei tosin ollut lainkaan oma itsensä, maha vaivaa selvästi vaikka energiaa olisikin. Taluttamisesta ei tahdo tulla mitään ellei Pena ensin juokse irtonaisena vähän aikaa, mutta sitten se ei halua kuitenkaan juosta. Hätistelin sitä laiskanlaisesti liikkeelle, mutta normaalin reikäpäässä-tyyppisen ilottelun sijaan Pena vain ravasi kulmasta kulmaan ja jäi odottamaan että on "pakko" lähteä uudestaan liikkeelle.

Pena näyttää yllättävän ei-ponilta tässä!

Liinassa juoksuttaminen on vielä mälsempää, ja eilen Pena todella selvästi ilmaisi, mitä mieltä se oli kun pyysin lisää vauhtia: joka kerta tuli pukki, vaikka vain äänellä käskin. Eikä kyse ollut ilopukkailusta tai mistään tahtojen taistelusta, niitäkin on käyty, vaan ihan vain alleviivatusta tavasta sanoa että ei muuten oo kivaa mennä yhtään kovempaa. Mutta kun lääkäri määrää, joka päivä hiukan ravia ja laukkaa...

Siinä sulle vauhtia, hitto.

Päänviskontaa

Kunpa se tervehtyisi pian! Tosi ikävää katsella kun toinen on kipeä. Tarhassa Pena ei onneksi vaikuta kipuiselta, leikkii normaalisti kaveriensa kanssa. Ehkä sen sytytyslanka on vähän normaalia lyhyempi ja heiniltä se mielellään käy ärhentelemässä muita kauemmas, vaikka normaalisti Pena on hyvin sopuisa ja laumasieluinen. Ruoka ja psyllium kuitenkin maistuu ja vettäkin kuluu, joten tilanne on kai kohtalaisen hallinnassa.

Hevosenpaska on ykköspuheenaiheeni tällä hetkellä, kerään ja liotan palleroita veteen ja toivon löytäväni seasta hiekkaa. Analysoin paskan määrää ja laatua ja ilmaantumistiheyttä ääneen kaikille jotka malttavat kuunnella enkä pidä sitä millään lailla epänormaalina. Vaikka kai se vähän on. Mutta paska on tärkeää!

Tule terveeksi, poni!

Tallustelua

Tästä kuvasta tykkään erityisen paljon, Pena on niin kaunis:

Ei hyvää mutta ei huonoakaan

Kolmas psyllium-päivä menossa. Olen kokeillut kaikkea mahdollista, jotta saisin psylliumin ja erityisesti magnesiumsulfaatin alas - rehuhuoneessa on kokonainen kotikeittiö erilaisia tarvikkeita ja makuaineita. Ja jotta murhe ei loppuisi Penaan, meillä on myös yksi asiakashevonen samassa jamassa, suoli piukkana hiekkaa, ja eilen iltayöstä toinen asiakashevonen sai ähkyn ja sitä hoidettiin pikkutunneille saakka. Valvottu siis on.

Tällä hetkellä tärkeitä asioita ovat vedenjuominen, puurojen turvottelu ja sekoittaminen sekä paskan kyttääminen ja jokaisesta ulostulevasta pallerosta iloitseminen.

Psylliumina meillä on Eclipsen kokonainen siemen. Kuorijauhettakin kokeiltiin, mutta se turpoaa niin järkyttäväksi tapettiliisteriksi ettei hevoset suostuneet syömään sitä. Koitin kaiken: pellavarouhevellin, melassileikkeen, porkkanaraasteen, omenamehun, leivänmurustelun, löysä puuro kiinteä puuro ja kaikki mahdolliset välimuodot. Ei maistu.

Lopulta toimivaksi psylliuminsyöttökonstiksi osoittautui viherpelletti + pellavarouhe. Molemmista turvotetaan kuumaan veteen todella löysä velli. Sekoitetaan reilu litra molempia laatuja turvotettuna sekaisin keskenään. Lisätään psylliumit kuivana, ruokalusikallinen merisuolaa, sekoitetaan nopeasti ja tarjoillaan heti. Tämä maistuu niin että kuppi kiiltää, sitten jää vielä murheeksi riittävästä vedensaannista huolehtiminen. Mutta kokonainen siemenpsyllium ei turpoa niin mahdottomasti kuin tuo kuorijauhe, eikä tätä ohjeistettu erikseen turvottamaan, siksi uskallan toimia näin. Ja pidän huolen että tuo viherpelletti-pellavavelli on todella vetistä velliä, jolloin hevonen varmasti saa nestettä. Suolan lisääminen parantaa ilmeisen hyvin maistuvuutta mutta toivottavasti tekee myös janontunnetta, jotta vesi kelpaisi syömisen jälkeen.

Tällaisen psyllium-seoksen Pena saa aamuin illoin seuraavat kolme viikkoa. Lisäksi se saa viikon ajan iltapäivisin 100 g magnesiumsulfaattia, jonka olen sekoittanut pellava-melassileike-merisuola -puuroon. Magnesiumsulfaatista varoiteltiin, että se on kitkerää ja hevoset eivät sitä tykkää syödä, ja jos se ei tee kauppansa niin sitten vaan jättää antamatta. Ainakaan ei pidä sotkea sitä psylliumin kanssa, ettei hevonen rupea kieltäytymään siitäkin. Pena ei ole ollut kovin mielissään tästä magnesium-seoksesta, mutta viimeistään seuraavana aamuna on sekin kadonnut kupista.

Sitten on vielä se vesihuoli. Pena on juonut ihan kohtalaisesti, mutta hyvin tavoilleen uskollisena: itse omasta automaatistaan, itse tarhassa omasta juomasaavistaan. Vaikka olen tarjonnut sille pellavalla, leseellä, viherpelletillä, melassilla ja omenamehulla maustettuja vesiä. Olen tarjonnut lämmintä, haaleaa, kylmää. Kapeasta ämpäristä, laakeasta ämpäristä, sinisestä ja punaisesta. Ei kelpaa. Mutta onneksi olen kuitenkin ihan itse nähnyt, että se juo tarhassa ja juo karsinassa. Karsinassa on varuiksi myös ämpärissä vettä tarjolla, automaatin lisäksi.


Saatiin klinikalta ohjeeksi pitää hevonen kevyesti, käyntipainotteisesti liikkeessä, mutta ravia ja laukkaakin on hyvä ottaa vähän joka päivä jotta suolen liike tehostuisi ja hiekka kulkeutuisi eteenpäin. Olen nyt taluttanut Penaa ahkerasti, juoksuttanut vähän liinassa ja vähän irti, sen verran kun se kohtalaisen mieluusti menee. Kaikenlaisia päänheittelyitä, pystyynhyppyjä ja sivuloikkia se kyllä tekee, mutta ei olen ihan hirveän motivoitunut ravaamaan reippaasti. Ratsain aion liikuttaa sitten kun pahin mahanarkominen menee ohi, nyt en ilkeä kiusata toista satulavyöllä vaikka tietenkin selästä käsin saisi eri tavalla liikutettua. Pena kun ei ole mikään supervarma talutuskaveri ainakaan maastossa, kun se saattaa välillä riemastua ja koikkelehtia siihen malliin että taluttajan raajat on vaarassa (kokeiltu tämäkin kuukausi sitten kun sain osuman...). Kentällä käynnin taluttaminen on tosi puuduttavaa eikä liinassa juokseminen sen hauskempaa ole, mutta niitä nyt sitten vaan tehdään kun ei muuta voida.

Kaiken hyvän lisäksi Penalla on lievää räkäisyyttä havaittavissa, mitään ei valu mutta välillä se yskähtää ja nenästä irtoaa klimppi keltaista limaa. Pena on vähän vaisun oloinen, ei millään lailla tuskaisen kipeä mutta sellainen, että paremminkin vois mennä.

*

Tiistain klinikkareissusta vielä sananen: matka meni odotusten mukaisesti, vähän Pena kyseli että pitääkö traikkuun todella mennä ja eikö voisi vain mennä sivusta ohi, mutta ei mitään katastrofaalista. Paikanpäällä se käyttäytyi Penaksi tosi hyvin, hirnui ja huuteli kyllä siihen malliin että siitä kysyttiin, onko se ollut vasta vähän aikaa ruuna, ja papereihinkin kirjattiin yleisestä olemuksesta että valpas, tarkkailee ympäristöään. Lihavuuskunto oli sopiva ja lihaskunto hyvä, mistä olen erityisen ylpeä.

Ensin tehtiin taivutuskokeet niin kuin oli tarkoituskin. Turhaan jännitin, eläinlääkäri osasi tietenkin asiansa hyvin ja ymmärsi Penan kaltaista herkästi reagoivaa hevosta - ei arkaillut eikä väistellyt, toimi rauhallisesti ja määrätietoisesti ja ystävällisesti. Pena antoi hyvin taivuttaa, ja tulokset olivat toivotunlaiset: ontuma 0/5 kaikissa muissa jaloissa paitsi oikeassa etusessa, siinä pienenpieni 0,5 reaktio ensimmäisissä raviaskelissa. Samaisessa jalassa karpaalikanava polven yläpuolella oli vähän täyttynyt. Todennäköisesti nämä johtuvat voimakkaasti hajavarpaisesta jalka-asennosta, ja sehän ei muuksi muutu tuon elinaikana. En pitänyt tarpeellisena kuvauttaa tätäkään jalkaa, reagointi oli niin mitätöntä.

Taivutusten jälkeen Pena sai rauhoittavaa ja mentiin mahan kuvaukseen. Kun kuulin tuomion, hiekkaa ja paljon, niin jotenkin... en yhtään yllättynyt. En hermostunut. Olin oikeastaan helpottunut, kun siellä oli syy. Ja helpottunut, että lähdin tutkituttamaan.

Jännitys ja ahdistus on tullut nyt vasta myöhemmin, mutta pikkuhiljaa nekin varmasti väistyvät. Kunhan vielä alkaisi löytyä hiekkaa kakasta, tietäisin että tulosta tulee.

Sitähän se

Hiekkaa.

Ja paljon.

Olo on aika pökertynyt, ahdistunut, huolestunut.

Hiekkaa oli röntgenkuvissa arviolta 40 cm x 8 cm kertymä. Sain Penan kuitenkin kotiin, mukanani ämpäritolkulla psylliumia sekä magnesiumsulfaattia. Kolme viikkoa syödään psylliumia, ensimmäinen viikko myös magnesiumsulfaattia, sitten viikko ilman ja uudestaan kuviin.

Ähkyriski on tietenkin hirveän suuri, ja sehän tässä ahdistaakin. Mitä ihmettä teen jos se nyt saa ähkyn kun hiekka lähtee liikkeelle? Minähän en tietenkään yksin päätä (vielä) Penan asioista, mutta omalla kustannuksellani en ähkyleikkaukseen lähde. Osin ihan taloudellisista syistä, mutta myös syistä, joita pidän realismina - toipumisennuste on mielestäni liian huono, uusimisriski suuri, komplikaatioriskeistä puhumattakaan.

Nyt kuitenkin yritetään kotona häätää hiekkaa ulos. Jos ei onnistu, on pakko viedä Pena viikoksi klinikalle jossa sitten letkuttavat psylliumia sen mahaan.

Jossittelen vain. Mitä jos se kuolee tähän. Mitä jos en olisi vienyt sitä klinikalle. Mitä jos en olisi välittänyt siitä että se on äkäinen. Mitä jos ja mitä jos.

Palaan näihin asioihin kunhan vähän rauhoitun ja saan ajatuksia järjestykseen.

*

Miten yllättäen Pena onkin tullut niin rakkaaksi ja tärkeäksi.

Huomenna

Huomenna on klinikkareissu. Jännittää.

Jännittää ensinnäkin kuinka Pena käyttäytyy. Tuleeko se edes ovesta sisään. Ja jännittää taivutuskokeet, ei niinkään sillä, löytyykö jotain mitä pitäisi paremmin tutkia, vaan jälleen se, kuinka Pena käyttäytyy. Jos se kimpoilee pystyyn tai koittaa kaatumistemppua tai hutkii ja potkii.

Kummallista kyllä, se ei hirveästi jännitä, jos hiekkakuvissa löytyykin jotain. Ennemmin jännittää, jos ei löydy. Jos ponista ei vain löydy mitään selittävää tekijää sen mahanalusarkuudelle ja kiukuttelulle. Mistä sitten alan ratkoa sen ongelmaa? En halua että Penan on kurja olo. Jotain se yrittää kertoa ja ilmaista, jokin ei ole hyvin. Minun velvollisuuteni on selvittää, miksi sillä on sellainen olo.

Juttelin muutama päivä sitten puolitutun hevosihmisen kanssa näistä mahaongelmista, kertasin Penan oireita, ruokavaliota, varusteita. Kerroin että sille on ollut vaikea löytää satulaa, että sillä on karvapyörteitä kainaloissa sekä keskellä satulavyönpaikkaa. Kerroin sen hierontalöydöksistä, kuopasta rintalihasten välissä. Kerroin sen karsinakäytöksen, tarhakäytöksen, ilmeet ja eleet. Tuttuni sanoi, että tavallaan ihailee hevosihmisiä joilla on näin analyyttinen ja monelta kantilta pohtiva ote hevosen oireiluihin ja kova halu selvittää syy, mutta sanoi myös, että onko siinä kaikessa pohtimisessa sitten enää järkeä, jos se alkaa hajottaa omaa päätä ja näkee jokaisessa hevosen liikahduksessa uuden oireen.

Idean siemenhän siinäkin on. Jos ei tutkimallakaan löydy syytä, on ehkä aiheellista miettiä, kuinka vakavasti hevonen sitten oireilee. Lähtisikö oireet kuitenkin sillä, että poistaisi kaiken ylimääräisen kikkailun, väkirehut ja varusteet, ja antaisi ajan kulua. Lähtisi tavallaan alusta, rakentaisi kokonaisuutta uudelleen. En tietenkään tarkoita tällä että kipeä hevonen jätettäisiin hoitamatta, en missään nimessä. Vaan sitä, että jos hevonen kuvataan, ultrataan, kopeloidaan, käännellään, pistetään ja tutkitaan, eikä selittävää syytä vain löydy, niin ehkä syy ei sitten ole elimellinen. Että sitten täytyisi osata ajatella toisin. Lähestyä toisella tavalla, tehdä se hevonen ikään kuin uudestaan omien silmiensä eteen. Kuin ei tuntisi sitä vielä lainkaan.

Huomaan välillä katsovani Penaa kuin kimppua oireita ja ongelmia. Huomaan että oma ahdistukseni tarttuu siihen. Vaikka ei sen niin pitäisi.

Ehkä ollaan huomenna viisaampia.

Maasto!

Vitsi miten pienestä voi tulla iloiseksi. Käytiin nimittäin tänään ensimmäistä kertaa Penan kanssa ihan oikeasti maastossa. Siis pois kotitontilta, pois omilta pelloilta, pois radalta. Maastossa!!

Meillä oli veturina tarhakaveri Alex, joka on kohtalaisen varma maastopuksu, toisinaan tosin kyselee kuskilta onko pakko edetä siihen suuntaan kun kuski sanoo. Ongelma onkin ollut siinä, ettei Alexille ole ollut riittävän osaavaa kuskia joka tahtoisi maastoilla meidän tukena ja turvana. Alexin kanssa pärjää vähän kokemattomampikin, mutta jos kuitenkin tulee joku tilanne niin minun täytyy pystyä keskittymään sataprosenttisesti Penan hallintaan ja silloin on ehdotonta, että voin luottaa Alexin kuskin handlaavan Alexin, en ehdi siinä huutelemaan neuvoja. Vetohevosen kuskin täytyy myös olla sillä lailla samalla aaltopituudella minun kanssani, että tietää kuinka toimitaan JOS jotain käy, ja osattava ja uskallettava aina ratsastaa reippaasti eteenpäin jolloin totaalikatastrofin riski pienenee. Vain siis yksi opetettava kerrallaan reissuun, ja se on tällä haavaa Pena.

Maastoretken askellaji oli luonnollisesti vielä käynti. Mentiin metsässä, jonne pääsy oli ensin pienen keskustelun takana koska piti ohittaa vaarallinen lato, kivi ja puukasa. Alexin kiemurtelu hiukan ahdisti Penaa mutta selvittiin eteenpäin. Metsässä lomposteltiin nenä Alexin hännässä puolipitkin ohjin, ja voi että, en voisi ylpeämpi olla pikku-Penasta. Epätasainen pohja oli tosi hyvä juttu, sillä heti kun Pena alkoi kuikuilla ympärilleen, se astui jonkun juuren tai kiven päälle ja meinasi kompastua, joten sen oli pakko suunnata keskittymisensä jalkoihin. Hyvää oli myös seura, sillä kun juttelee ratsastuskaverinsa kanssa koko ajan, ei ehdi itse yhtään jännittyä mistään eikä silloin hevonenkaan jäykistele.

Käveltiin semmoinen kolmen vartin lenkki. Kotimatkalla tulin alas selästä potkimaan kakkakikkareita tiensivuun, ja Pena oli ihan lunkisti, seisoi paikallaan kun kiipesin takaisin kyytiin eikä hötkyillyt. Olen ollut koko päivän yhtä hymyä, oli niin mukava ratsastaa jossain muualla kuin kentällä, ja kun kaikki vielä meni hyvin! Yritetään nyt käydä ainakin kerran viikossa maastossa yhdessä, ehkä tähän pikkuhiljaa saisi jonkinlaisen rutiinin.

Penan mahaoireiluun ei kuulu mitään uutta, en tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hiukan keljulta tietty tuntuu satuloida hevosta jota ahdistaa sinne mahan alle koskeminen, mutta en myöskään uskalla jättää Penaa seisomaan, jos kuitenkin kyse on hiekasta suolessa ja on riski, että sen suoli menee kokonaan tukkoon. Pieni kevyt liikkuminen ilman suuria vaatimuksia tai ponnisteluja on se kompromissi johon olen päätynyt. Tämä maastoreissu oli siitäkin hyvä, että Pena sai uutta ajateltavaa ja fyysisesti pieni rasitus väsytti sitä henkisesti melko tehokkaasti.

Aika varattuna

Penalla on viikon päästä klinikka-aika.

En vain kestä epävarmuutta siitä, onko sen mahassa kaikki kunnossa, joten menemme hiekkaröntgeniin. Myös tähystämistä mietin, mutta mahalaukun tähystys edellyttää 16 h paastoa ja se on jokseenkin hankala järjestää. Millä pitää ahne hevonen syömättä edeltävästä iltapäivästä seuraavaan aamuun, kun ympärillä karsinoissa on 11 muuta normaalisti ruokittavaa hevosta? Paaston viimeiset 4 tuntia pitää myös olla juomatta, ja kun karsinoissa on automaattikupit joita ei pysty yksittäin sulkemaan, menee kuvio aika työlääksi. En siis tarkoita sillä, ettenkö kykenisi järjestämään jos pakko on, mutta taidan kuitenkin aloittaa suoliston kuvaamisesta ja jos selittävää tekijää ei sieltä löydy, otetaan sitten tähystys mukaan kuvioihin.

Penan epämääräiset mahaoireilut ovat siis jatkuneet edelleen, välillä se on parempi ja välillä taas huonompi. Merkittävin oire on mahanalusen koskemisen aristaminen - välillä on todella huonoja päiviä kun pelkkä kädellä sively saa Penan kuopimaan, puremaan ja nostamaan takajalkaansakin mahan alle varoitukseksi. Toisinaan taas mahan alta saa harjatakin suht normaalisti ilman kiukuttelua. Satulavyön laittaminen ahdistaa edelleen, ei vieläkään kiristäminen vaan laittaminen. Uusia vöitä ei olla vielä saatu joten niiden vaikutus tähän ongelmaan ei ole ratkennut.

Lisäksi Pena on ollut toisinaan hiukan nuiva ja hapan ja haluton liikkumaan. Se ei ole sellainen luonteeltaan joten jokin on vinossa. Mutta sitten on taas hyviäkin päiviä, kun poni toimii tosi kivasti, esimerkiksi maanantai-iltana kun meillä oli tunti.

Nyt uutena oireena tai "oireena" on ilmaantunut raivokas puunkuoren nakertaminen. Tämäkin tosin voi olla pelkkä "oire" lainausmerkeissä, sillä puun nakerruksen aloitti tarhakaveri Alex, ja Pena liittyi seuraan ja sitten liittyi vanha Immukin, joka ei koskaan ole nakertanut kiellettyjä kohteita. Siellä ne seisovat kolmiapilamuodostelmassa suuren männyn ympärillä ja raastavat kukin omasta kohdastaan kuorta irti. Mutta nakerrusvimmassa on sitten mennyt myös aitatolppaa, heinäkehikkoa ja pihatonseinää, en tiedä kenen kitusiin mutta paikoittain puuosat näyttävät siltä kuin minulla olisi sähkölangassa hevosten sijaan lauma majavia. Rousk rousk.

Samoin olen huomannut, että Pena on alkanut takoa liikkuessaan. Etujalat eivät siis lähde tarpeeksi ripeästi takajalan alta pois. Onko tämä oire mahasta? Vai kengityksellinen seikka? Vai lihasasia? Vai ratsastuksellinen ongelma? Penalla taitaa olla elämänsä ensimmäistä kertaa neljä hokkia joka jalassa, onhan sekin painonlisäys joka voi näkyä askeleessa...

Olen jotenkin ihan hermo riekaleena, kun en tiedä näenkö oireita siellä missä niitä ei ole, ja onko oudon käytöksen selittäjä siellä sisällä suolistossa vai sittenkin pinnalla lihaksissa. Liittyvätkö ne hieronnalla havaitut kipeät rintalihakset tähän kuvioon nyt lainkaan? Entä jos kyse onkin lihasvammasta ja minä vien hevoseni röntgeniin? Tai entä jos hevosellani onkin suoli piukkana hiekkaa ja minä ajattelen, että sillä on vain lihaskipuja?

Ja tottakai mietin sitä tähystystäkin. Voisiko Penalla olla mahahaava? Se ei ole tippaakaan mahahaavahevosen kaltainen, mutta niinhän ne kaikki sanoo, joiden hevosilta mahahaava kuitenkin löydetään. Mutta Pena on kohtalaisen lunki kaveri noin arkielämässä. Sillä on mainio ruokahalu, se syö reilusti heinää, säännöllisin välein. Ei vapaasti tosin tällä hetkellä, mutta se laiduntaa kuitenkin kesäisin useamman kuukauden yötäpäivää, ja esimerkiksi viime talven se oli pihatossa vapaalla heinällä. Olisiko se voinut kehittää mahahaavan tässä tämän syksyn aikana? Pena on erinomaisessa kiiltävässä karvassa, sen maha ei ole sekaisin eikä löysällä. Se ulostaa ja virtsaa normaalisti, säännöllisesti, vaivattomasti. En ole huomannut yhteyttä sen syömis- ja liikkumisrytmin välillä, eli haluttomuus liikkua on ennemmin päiväkohtaista kuin kellonaikakohtaista. Ja toisaalta, sen liikkumishaluttomuus on kuitenkin aina ylitettävissä, tämä viittaisi sitten kuitenkin lihasperäisyyteen - liike paranee kun hevonen lämpeää ja moottori ikään kuin lähtee käyntiin. Mutta voiko sitä liikuttaa klinikka-aikaa odotellessa? Pahentaako vai parantaako liike? Voinko ratsastaa? Onko sitten ihan sama ratsastanko kevyesti vai yritänkö taluttaen pitää passagea liitelevän ponini jalat maassa ja itseni edes kohtalaisen ehjänä? Entäs irtojuoksutus, siinä se saa valita liikkuuko vai ei. Ja liikkuuhan se, pukittelee mennessään. Onko sekin oire??

Pakko on myös miettiä talouspuolta, JOS paljastuisikin että hevosellani on mahahaava. Mahahaavan hoitoon tarkoitetut lääkkeet eivät kuulu vakuutuksesta korvattaviin, ja yllätys yllätys, niillä lääkkeillä on hintaa! Gastrogard taitaa kuukauden satsina maksaa yli 1000 euroa... Ei kamalan montaa syöttökuukautta vaatisi kun Pena olisi vedellyt yli oman arvonsa tuollaista lääkettä. Ja mitä ihmettä, ostaisinko todella hevosen jolla on mahahaavataipumus? Sitoutuisin hoitamaan sitä isolla rahalla kymmenen, kenties kaksikymmentä seuraavaa vuotta? ... ja sitten taas toisaalta, mihin se Penaa muuttaisi jos sillä olisikin jokin isosti hoitoa vaativa sairaus. Mihin se muuttaisi kiintymystä jota tunnen sitä kohtaan? Muuttaisiko se millään lailla ostopäätöstäni? Muuttaako sitä enää mikään?

Aion siis samalla klinikkakeikalla taivututtaa Penan. Jos taivutuskoe ei ole puhdas, otetaan reaktiokohdista kuvat. Jos taas on puhdas, en aio jalkoja kuvauttaa vaan sitten sorvataan suoraan kauppakirjaa. Mutta aika huikeita yllätyksiä niistä kuvista saisi paljastua, että pyörtäisin ostopäätökseni. Sehän tässä niin hullua onkin kun tehdään hevoskauppaa hevosesta joka on jo lähes vuoden ollut "oma". Voiko sellaisesta muka sanoa, että en otakaan tätä?

Pää on siis pyörällä. Sanoinko sen jo. Sen saattoi myös huomata tästä sanaoksennuksesta. Jossittelen ja hermoilen. Olisipa jo ensi tiistai.

Liian huono päivä

Joskus on sellainen.

Mikään ei varsinaisesti ole huonosti, mutta tavarat ei vaan pysy käsissä, ruoka ei osu suuhun vaan tippuu haarukasta pöksyille, tulee hukkareissuja autolla ja hukkuu tärkeitä kuitteja ja kaikki on jotenkin vaikeaa ja hankalaa. On irtokenkää, vesisadetta, mutaliejua, pimeää, koko ajan olo että tulee päänsärky ja vaikka kuinka puuhaa niin ei saa mitään valmista ja aika vaan kuluu niin että koko ajan on kiire.

Joten tein luultavasti tälle päivälle sen ainoan fiksun päätöksen: jätin ratsastamatta.

Olisi kyllä pitänyt, Penalla oli jo sen tämänviikkoinen viikkovapaa, ja eilen se oli aika hyvä ratsastaa vaikkakin ilma oli kuin morsian (not). Saatiin jälleen kerran taisteltua läpi se ettei kentänlaidan puinen säilytyslaatikko/istumapenkki syö poneja ja sen ohi voi mennä ilman että pitää vääntää kaulaa ja tehdä sivuloikkia ja pullistaa silmiä. Sellaisesta kyttäämisestä tulee Penalle oikein hupi ja harrastus, ja kun minä hiukan ärsyynnyn siitä ja alan ennakoida sen kuikuilua, se kahta voimakkaammin muka-säikkyy ja keskittyminen hajoaa joka kierroksella sen kirotun laatikon kohdalla. Eilen poltin sen verran proppuni siihen kyttäämiseen, että vein Penan pari kertaa jämäkkää pakkoa käyttäen laatikon ohi ja kas kun se ei sitten ollutkaan enää niin pelottava. Jos Penan antaa vain katsoa laatikkoa, se menettää kiinnostuksensa mutta heti kun sitä pyytää uudestaan eteenpäin, se säikkyy taas. Ja se tekee sen joka päivä.

Tänään oli tarkoituksena tehdä väistöjä ja ravia hitaammassa ja kootummassa tempossa, mutta se ei nyt vaan missään määrin ole järkevää. Omatunto kolkuttaa mutta vielä enemmän se kolkuttaa, jos lähden huonotuulisena ratsastamaan ja ratsastan rumasti ja vailla kärsivällisyyttä siitä syystä että itselläni on huono päivä.

Joten olkoon vapaalla. Ei se ehkä siitä kärsi.

Ehkä huomenna on taas parempi meno.

Ota molemmat!

Hups lipsahti.

Ratkaisin satulavyöprobleeman ainakin alustavasti ostamalla molemmat vyöt. Törmäsin Wintec-vyöhön hyvällä tarjouksella (99 e kun normihinta ko. kaupassa 149 e, halvimmillaan ennen tätä päivää olen nähnyt vyön 130 eurolla), ja sitten kun samassa kaupassa oli myös joustoton nahkainen S-vyö sellaiseen normi-nahkavyön hintaan (alle 100 e siis), niin jotenkin sitten kyllästyin jahkailuun ja ostoskoriin ja pois klikkaamiseen ja räväytin ja tilasin molemmat! Ja satulahuovankin vielä! Mikäköhän minuun meni, nyt vähän hirvittää että laitoin liki kaksisataa pelkkiin satulavöihin?

Puolustaudun sillä, että molemmat vyöt varmasti menevät kaupaksi jos totean ettei hankinnat olleetkaan hyviä. Ja myös vanhan nahkaisen taidan myydä pois, tosi siisti ja hyvä vyö, ei vain meille sopiva.

Äkilliseen ostosvimmaan vaikutti myös ehkä hyvän tunnin jäljiltä pehmennyt pääni. Meillä on tästälähin tunneilla seuraa, eestinhevostamma omistajineen on ennenkin käynyt Marin tunneilla ja nyt kun he muuttivat meille, voidaan käydä samoilla valmennuksilla, kivaa.

Kenttä oli kovahko vaikka ilma olikin jo plussan puolella, ja Pena oli vähän haluton liikkumaan. Keskityttiin ravissa kokoamiseen ja lisäämiseen, melko yksinkertaisilla harjoituksilla. Kokoamisessa yllätyn aina siitä miten paljon voin Penaa jo lyhentää! Helposti tyydyn köpsyttelemään jotain vakiovauhtia, vaikka se poni jo todella pystyy kokoamaan ja lyhentämään ravia. Ok, muoto ei ehkä pysy niin hyvin kuin normiravissa, mutta noin muuten saan siitä irti jo melko hyvää "pientä" ravia. Lisäykset sen sijaan olivat tänään työn ja tuskan takana koska poni ei vain edennyt... Kun kyllästyin pohkeella jyystämiseen, pyysin hetkeksi käteeni ekopiiskan eli luomuraipan eli pajusta taitetun oksan. Raipan mukanaolo tuo vauhtia, mutta kaikki muu sitten hajoaakin. Tikutitikuti täysillä karkuun. Vuorottelin ekopiiskaa välillä käteen ja välillä pois ja sain taas kerran noottia siitä että pitäisi vaan laittaa ne kannukset jalkaan jos poni ei mene pohkeesta mihinkään. Mutku mää en osaa!

Silti jäi hyvä mieli tunnista. Tarvitsen opetusta, tarvitsen keskittymistä ja keskittymisen saavutan parhaiten kun joku valvoo mitä teen. Tarvitsen jonkun sanomaan että vaadi, pyydä ja haasta.

Hierontaa ja satulavyöongelmia

Penalla kävi keskiviikkona hieroja. Selästä ei enää löytynyt mitään arkovaa paikkaa, tämä hyvä! Toispuoleisuustulkinnoissani olen ollut oikeilla jäljillä, joskaan mitään kovin merkittävän hälyyttävää ei lihaksistosta löytynyt. Mutta joka tapauksessa niin kuin olen ounastellut, oikealta puolelta lavanseutu sekä kaula olivat kireämpiä ja tukkoisempia kuin vastaavat lihakset vasemmalta puolen, ja samoin ristikkäiseltä puolelta eli vasemmalta pyllyn seudulta löytyi kireyttä.

Ratkottiin hierojan kanssa myös Penan vatsanalusongelmaa, eli sen hirmuisen suurta herkkyyttä satulavyön laitoissa ja muutenkin mahan alta / kainaloista kopeloimisessa. Kuten edelliselläkin hierontakerralla, olivat nytkin Penan rintalihakset kireät. Nyt löydettiin myös pieni kuoppa rintalihasten välistä, juuri satulavyön kohdalta (ja karvapyörteen keskeltä, tietenkin). Voisiko kyseessä olla jokin vanha lihasvamma, jota Pena aristaa? Tai jota sen kipumuisti aristaa? Koska satulavyön kiristämistä Pena ei protestoi, mutta laittamista kylläkin, vaikka kuinka hitaasti ja lempeästi yritän.

Satulavyödilemma siis jatkuu. Olen hankkimassa uutta vyötä, mutta kriteeristöni tuntuu mahdottomalta. Vyön pitää olla siis kouluvyö, s-mutkainen, mieluiten nahkaa ja ilman joustoja. Leveä, pehmeä ja hevosta vasten miellyttävä. Olen löytänyt näitä tasan kaksi, toinen Prestigen ja toinen Passierin, ja hintaa iloisesti lähes 150 e. Siis pelkästä satulavyöstä!

Passierin vyö, kuva lainattu satula.com

Penan ongelmat ovat siinä että vyö ahdistaa. Ja satula tahtoo vieläkin toisinaan siirtyä eteenpäin kun tulee tiukka paikka. Eli mutkavyö tarvitaan ja joustoja ei saisi olla, koska nykyisen s-mutkavyön teho tuntuu menevän joustojen myötä hukkaan. Nykyinen vyö on myös aika kapea ja voimakkaasti sisäpinnaltaan tikattu - ei selkeästikään miellytä Penan herkkää vatsanalushipiää.

Haaveilen Wintecin ilmapaneelivyöstä (vaikka siis sekin menee hintaluokassaan tuonne liki 150 e eikä edes ole nahkaa, Batesin nahkaversiosta ei kehtaa edes haaveilla), se on muotoiltu, leveä, kehuttu mukavaksi ja jotenkin sen ominaisuudet kuulostaisivat siltä että kannattaisi kokeilla. Mutta ilmeisesti vyö on kauttaaltaan elastinen. Mites sellainen ominaisuus sitten toimii jos vyö kuitenkin lupaa pitää satulan paikallaan? Saako sen riittävän napakaksi mutta ei viheltävän tiukaksi? Tasaavatko ne ilmapaneelit todella niin paljon että käyttömukavuus säilyy?

Wintec Cair ilmapaneelikouluvyö, kuva lainattu tanjanratsutila.com

Sattuisiko jollan blogissa vierailevalla olla kokemuksia esim. noista wintecin vöistä, tai muuten vaan halua kommentoida tai vinkata jotain liittyen tähän vyödilemmaan?